Miksi valita Tampereen lääkis?

Yhteishaun alkaminen alkaa olla käsillä, joten nyt viimeistään pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen: mihin kaupunkiin hakea opiskelemaan? Lääkikseen hakemisessa kun on se harmittava tosiasia, että vain yhteen kaupunkiin voi hakea yhdellä hakukerralla. Vaikka pisteet olisivat riittäneet toisaalle, et pääse lääkikseen ollenkaan, jos valintakokeesta ei tullut tarpeeksi pisteitä juuri sen kaupungin pisterajan saavuttamiseen mihin olit hakenut.

Vaikka lääkikseen pääseminen on periaatteessa yhtä vaikeaa, hait mihin kaupunkiin tahansa, on tilastojen mukaan silti ehkä hieman helpompi ollut päästä opiskelemaan esimerkiksi Ouluun tai Kuopioon kuin Helsinkiin, Turkuun tai Tampereelle. Kärkikolmikon asetelma pisterajoissa on hieman joka vuosi vaihdellut, ja esimerkiksi meidän fuksivuoden syksyllä juhlittiin sitä, että oltiin voitettu Turku! Eli meille siis oli ollut "vaikeampi" päästä kuin Turkuun. Eiväthän tulokset kuitenkaan täysin vertailukelpoisia ole, kun jokainen kaupunki saa itse päättää millä lailla antaa kokeen tehtävistä pisteitä.

En ole mikään ekspertti näissä valintakoe-, pisteraja- tai muissakaan asioissa, etenkään nyt kun ensikertalaiskiintiöt näemmä otetaan käyttöön. Minulla on tarjota vain omakohtaista kokemusta ja sitä tietoa, mitä olen itse viime keväänä pääsykoeasioista kerännyt ja tämän kuluneen fuksivuoteni aikana lääkisopiskelusta oppinut. En voi sanoa olevani mitenkään kovin kokenut pääsykokeisiin osallistujakaan, vaikka olenkin ollut kokeessa kolme kertaa. Ne kaksi aikaisempaa hakukertaa tapahtuivat niin paljon ennen tätä viimeistä ja ratkaisevaa, että en muista niistä paljoakaan. En myöskään samalla tavalla ottanut selvää asioista ennen noita pääsykokeita, koska kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, enkä varmaan tosissani osannut silloin konkreettisesti haaveilla tulevista lääkisopiskeluvuosista. Toisin kuin nyt, kun selasin opintosuunnitelmaa yliopiston sivuilta. Tosin nyt en muistakaan teinkö tätä ennen kuin olin saanut tietää lääkikseen pääsystäni...

Itse hain ensimmäisellä ja toisella kerralla lääkikseen Turkuun. Se oli toinen niistä mahdollisista kaupungeista, joissa pystyin sillä hetkellä näkemään itseni opiskelemassa. Tamperetta en tuntenut ollenkaan, enkä halunnut mihinkään kauemmas lähteä. Tällä kolmannella kerralla valinta oli oikeastaan aika helppo, koska asuin jo Tampereella. Tosin tuskaisina hetkinä kun luottoa itseen ei juuri ollut, harkitsin hakevani Kuopioon ihan vain siksi, että sinne ehkä olisi helpompi päästä. Ja kun itse arvioin pääsykokeesta saamani pisteet juuri (arvioidulle) pisterajalle osuviksi, kirosin itseäni siitä, etten ollut hakenut Kuopioon. Onneksi en kuitenkaan hakenut.

En voi oikeastaan kertoa mitään muissa lääkiskaupungeissa opiskelusta tai sanoa mikä niissä on hyvää tai huonoa. Vertailua on aika vaikeaa tehdä kun on opiskellut vain yhdessä kaupungissa. Tiedän kyllä suurin piirtein mitkä asiat meillä tehdään eri tavalla kuin muaalla, mutta se ei tarkoita, että meillä tehtäisiin asiat paremmin tai huonommin. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa tai parempaa, se tarkoittaa vain erilaista. Ihmiset ja opiskelijat ovat kuitenkin myös erilaisia ja joskus se, että Tampereella opiskellaan pienryhmissä tutor-istuntojen merkeissä on juuri sellaista erilaisuutta, mikä omalla kohdalla ratkaisee kun opiskelupaikkakuntaa miettii.

Miksi sitten valita Tampere?

PBL

Problem Based Learning on yksi tärkeimmistä asioista mikä erottaa Tampereen muista lääkiskaupungeista. Helsingissäkin on pbl, muttei se ymmärtääkseni ole kuitenkaan samanlainen kuin meillä. Meillä pbl tapahtuu opettajatutorin johdolla pienryhmissä, jotka eivät oikeastaan ole kovin pieniä. Meitä on 10 henkeä tällä hetkellä yhdessä ryhmässä, joita kutsumme tutorryhmiksi. Istuntoja kutsumme tutoristunnoiksi ja kun opiskelemme kotona, teemme "tutoreita". Meillä tutor tarkoittaa montaa eri asiaa. (Tutor ei kuitenkaan tarkoita ylempikurssilaista, jotka fuksisyksynä järjestivät meille tapahtumia; he ovat hupitutoreita.)

Tutoristuntoja on kahdesti viikossa joka viikko. Aina puolet ajasta käsittelemme edelliskerran keissiä ja sen oppimistavoitteita. Toisen puoliskon (10-45min) taas käytämme uuden keissin (yleensä jokin potilaaseen liittyvä kertomus) lukemiseen ja siitä brainstormaamiseen. Heittelemme siis ryhmässä ajatuksia, joita teksti meissä herättää, pohdimme jo aikaisemmin hankkimamme tiedon varassa, miten jotkin asiat toimivat tai selittyvät. Kirjoitamme nämä asiat ylös (tai ryhmän sihteeri kirjoittaa), ja jäsentelemme ajatuksemme joiksikin selkeiksi oppimistavoitteiksi. Niitä olivat viime jaksossa esimerkiksi aminohappojen aineenvaihdunta, glykolyysi ja sitruunahappokierto.

Yhdessä määriteltyjen oppimistavoitteiden puitteissa teemme töitä seuraavaa tutoristuntoa varten omalla ajallamme. Etsimme tietoa aiheista ja opiskelemme niitä ja seuraavalla kerralla on aiheen "purku", jolloin jokainen kertoo mitä tietoa löysi ja yleensä myös mistä sitä löysi. Lähteiden käyttö on aika vapaata, opiskella saa mistä itse haluaa. Myös opiskelutyyli on vapaa, jotkut lukevat yksin, jotkut kaverin tai ryhmän kanssa. Meillä siis toteutetaan siinä määrin kyllä akateemista vapautta, vaikka kaikki muu onkin aika tarkkaan raamitettua. 

Itse koen PBL:n erittäin hyödyllisenä. En varsinaisesti nauti keissin puruista kamalasti, koska kaikki ovat yleensä löytäneet samat asiat ja se on vain kertausta siitä, mitä on itse juuri lukenut. Toisaalta kertaus on kuitenkin opintojen äiti, ja purkutilanteissa saa mahdollisuuden keskustella itselle epäselvistä asioista muiden kanssa. Sen sijaan tärkeimmäksi koen sen, että pbl pakottaa opiskelemaan asioita jo kuluvan jakson aikana, eikä kaikki opiskelu jää tenttiviikolle. Lisäksi asiat yleensä kertautuvat luennoilla, tutorkeisseissä ja harjoitustöissä, eli parhaassa tilanteessa samaa asiaa käsitellään jakson aikana neljäkin kertaa.

Jaksot

Tampereella opiskellaan jaksomuotoisesti, ei kurssimuotoisesti. Meillä on lääketieteen yksikkö, ei lääketieteellinen tiedekunta. Tykkäämme tehdä asioita vähän eri tavalla. Mielestäni tämä erilaisuus on myös toiminut aika hyvin.

Yleensäkin ottaen lääkisopiskelu on aika koulumaista. Yliopisto-opiskelu on todella vapaata noin muuten, kursseja voi käydä (lähestulkoon) miten haluaa, eikä tarvitse noudattaa välttämättä samaa järjestystä kuin muut oman vuosikurssin edustajat. Näin siis muissa tiedekunnissa. Lääketiede on kuitenkin jotain muuta, ja niin se on meidän lisäksemme myös muualla. Me kuljemme ennalta määrättyä polkua pitkin kohti lääketieteen lisensiaatin tutkintoamme, emmekä juuri saa poiketa siltä polulta. 

Tietyt kurssit on siis suoritettava tiettynä vuonna, ennen joitakin muita kursseja. Meidän kohdallamme Tampereella kurssien sijaan opiskelemme asioita jaksoissa, mutta periaate on sama. Ensimmäisenä vuonna on luvassa Solujakso, Lisääntymisjakso, Aineenvaihduntajakso, Liikkumisjakso ja Hapensaanti (lyhennettyinä niminä), eikä niitä ole aikaa käydä enää toisena vuonna. Tenttejä saa käydä uusimassa vielä seuraavanakin vuonna, mutta esimerkiksi kolmoselle ei pääse, jos on ykkösvuoden jaksotenttejä rästissä. 

Jaksomuotoinen opiskelu eroaa kurssimuotoisesta siinä, että esimerkiksi Lisääntymisjaksolla (Lisääntyminen, kasvu ja kehitys) opiskelimme kaikki normaaliin lapsen kasvuun liittyvät asiat, raskauteen liittyvät asiat, hedelmöityksen, synnytyksen, kuukautiskierron jne.. Emme siis keskittyneet esimerkiksi pelkkään naisen hormonitoimintaan tai pelkästään lantion anatomiaan. Opiskelimme samassa jaksossa sekä endokrinologiaa, anatomiaa, fysiologiaa että histologiaa. Kokonaisuuden hahmottaminen on jaksomuotoisessa opiskelussa mielestäni parempaa kuin jos olisimme opiskelleet esimerkiksi kohtuun liittyviä asioita hajanaisesti eri kursseissa.

Preklinikka/klinikka

Tämä voi olla yksi syy olla valitsematta Tampereen lääkistä, mutta kerron siitä tässä silti, koska se todella voi vaikuttaa kaupungin valintaan. Meillä klinikkavaiheen opinnot alkavat myöhemmin kuin muilla. Olen ymmärtänyt, että muissa kaupungeissa klinikka (eli se "oikea" sairaalaharjoittelu, tai ainakin potilaiden tapaaminen (älä sekoita amanuenssuuriin)) alkaa kolmantena vuonna. Meillä preklinikkaa on vuosi pidempään, eli pääsemme kosketuksiin potilaiden kanssa periaatteessa vasta neljännen vuoden puolivälissä. 

On kuitenkin ehkä väärin sanoa, ettei potilaiden kanssa pääsisi kosketuksiin, koska ainakin meillä on jo ollut muutamia käyntejä sairaalassa ja olemme jopa haastatelleet potilaita. Eli vaikka meillä klinikka alkaakin myöhemmin, on potilastapaamisia integroitu jo preklinikkavaiheeseen. Ehkä siirtyminen "rajan yli" preklinikasta klinikkaan on helpompi kun on saanut jo kosketusta siihen prekliinisessä vaiheessa. Ehkä siksi Tampere kannattaakin valita opiskelukaupungiksi.

(Huom. Olen todellakin vasta hyvin varhaisen prekliinisen vaiheen opiskelija, joten en voi ihan kauheasti tästä mitään omia mielipiteitäni tai edes faktoja esittää.)

Tilat

Rakennus, jossa me alempikurssilaiset nykyisin pääosin opiskelemme, on hyvin pieni ja peräisin sisustuksen perusteella 70 -luvulta. Koulumatkaa viihdyttävät alati muuttuvat liikennejärjestelyt ja viereinen rakennustyömaa. On kuitenkin ollut mielenkiintoista seurata uuden Arvo 2-rakennuksen nousemista kampuksellemme. Ja se on yksi syy, miksi kannattaa valita Tampereen lääkis. Ensi syksyn fuksit eivät enää opiskele 70-luvun rakennuksessa tai joudu väistelemään (ainakaan toivottavasti) rekkoja koulumatkallaan. Ensi syksyn fuksit pääsevät aloittamaan upouusissa ja hienoissa tiloissa, joita on meille hehkutettu jo viime kesästä lähtien.

Tampereelle pitäisi avautua uudisrakennuksen myötä myös yksi hienoimmista koulutuskeskuksista, joissa tulevat lääkärit yhdessä tulevien ensi- ja sairaanhoitajien kanssa saavat opiskella käden- ja yhteistyötaitoja autenttisen oloisissa ympäristöissä hyvin toimivin, modernein välinein. Tällaista ainakin on lupailtu.

Tilat -otsikon alle voinee laskea myös koko kampuksen. Lääketieteen yksikkö sijaitsee Tampereen yliopistollisen sairaalan (TAYSin) vieressä Kaupin metsien siimeksessä (lähestulkoon). Luonto on siis lähellä, samoin potilaat ja kaikki se "oikea" lääkärintyö, jota innolla odotamme pääsevämme harjoittamaan. Toisaalta taas olemme erillämme muista opiskelijoista. Kaupin kampuksella opiskelevat myös terveystieteilijät, ja sairaala-alueen toisella puolella on TAMK. Emme kuitenkaan juurikaan ole tekemisissä muiden yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Toisaalta se luo ihanaa yhteishenkeä ja tuttuuden tunnetta, kun saamme oleilla vain omassa pienessä kuplassamme... toisaalta taas voisi olla virkistävää keskustella ruokalassa esimerkiksi humanististen alojen opiskelijoiden kanssa. (Jos sellaista koskaan tapahtuu, että ventovieraat keskustelevat ruokalassa keskenään tai edes istuvat samaan pöytään!)

Opiskelijaelämä

En voi tietenkään tässäkään kohtaa vertailla meitä muihin lääkiksiin, koska en ole opiskellut niissä. Voin kuitenkin mainostaa Tampereen lääkiksen tarjontaa myös opiskeluajan ulkopuolisessa elämässä. Elämästä ei nimittäin varmasti tule tylsää, vaikket tuntisi kaupungista ennestään ketään tai harrastaisi mitään ennen lääkistä. 

Kandiseuramme (Tampereen lääketieteen kandidaattiseura ry) järjestää jos jonkinmoista tekemistä. On bileitä, sitsejä, kerhoja (muun muassa lautapelikerho, drinkkkikerho, laskettelukerho...), erilaisia lajikokeiluja, teema-iltoja (kuten Disney-leffat) ja myös vaikuttamaan pääsee, jos haluaa. Tapahtumia pääsee järjestämään tai jopa vaikuttamaan esimerkiksi koulutuspoliittisiin asioihin. Kavereita saa varmasti, jos vain haluaa. Lisäksi yliopistoliikunnalla on aika hyvä liikuntatarjonta (kuntosali on mielestäni aivan liian pieni kävijämäärään nähden, joten sitä en lähde kehumaan), mutta ryhmäliikuntatunnit ovat ihan hyvin järjestettyjä ja erilaisia lajikerhoja on myös. Itse olen käynyt pelaamassa sählyä. Myös lääkiksellä on sählyvuoro.

Tampere on myös opiskelijakaupunki, joten useammankin kerran kuussa järjestetään poikkitieteellisiä opiskelijabileitä; haalaribileet ja kolmiot sekä pistot. Itse en ole näissä kauheasti jaksanut käydä, mutta jos yökerhoissa viihtyy, niin kyseiset tapahtumat ovat ainakin olleet hyvin suosittuja. 

Tampere

Olen vain aivan totaalisen rakastunut Tampereeseen kaupunkina edelleenkin. Tampere on valehtelematta Suomen sydän, paras kaupunki ikinä. Tykkäsin asua täällä jo vuosi sitten, vaikkei minulla ollut juurikaan tuttuja täällä, eikä opiskelupaikkaa tai töitä. 

Harrastusmahdollisuuksia ja ylipäätään elämää on aivan valtavasti. Paljon kivoja ravintoloita ja kahviloita ja ylipäätään tekemistä löytyy. Lisäksi kaupunki on todella kaunis. Jokainen kaupunki on kaunis ja viihtyisä kesällä, mutta Tampere on sitä myös talvella. Kaupunkin poikki virtaava koski tuo ihanaa tunnelmaa ja etenkin Finlaysonin/Tampellan alue on vanhanaikaisuudellaan jotenkin romanttinen ja tunnelmallinen. Ei tarvitse mennä keskustaa kauemmas kun löytää paljon mielenkiintoisia ja kuvauksellisia alueita. 

En voi sanoa, että Tampereella ihmiset välttämättä olisivat sen ystävällisempiä kuin muuallakaan Suomessa, mutta ainakin verrattuna Helsinkiin, täältä puuttuu suurkaupungin koleus ja ihmisten epäystävällisyys sekä kiire. Tampereella on myös monikulttuurisuutta, mutta ei samalla tavalla kuin pääkaupungissamme. Sen sijaan täällä on paljon ihmisiä eri puolilta Suomea. Oli kivaa koulun alkaessa huomata, ettei ollut ainut, joka ei tuntenut ennestään ketään. Kohtalotovereita sen suhteen löytyi paljon.

Tampereelta on myös sopiva matka kaikkialle. No, ei ehkä ihan kaikkialle, mutta mielestäni Tampereen sijainti Suomen kartalla on kuitenkin mainio. Joka paikkaan pääsee, ja kulkuyhteydet ovat hyvät.

Kaiken tämän lisäksi Tampereen lääkiksessä on ensi syksynä mitä mahtavimmat hupitutorit, jotka ottavat kaikki ihanat fuksit ilolla ja innolla vastaan ja toivottavat heidät lämpimästi tervetulleiksi!

(Nämä hupitutorit siis ovat meidän kurssilaiset, jos ei käynyt ilmi ;))


Lisäyksenä:
Meillä ei saada arvosanoja. Mielestäni se on ihan kiva asia, niin ei tarvitse kilpailla toisten kanssa koulumenestyksestä. On sitä stressiä ihan tarpeeksi muutenkin.

Rauhalliset koti-illat

Nyt taitaa ensimmistä kertaa lääkisurani aikana ikä alkaa painaa, tai jonkinlainen mummovaihde on ainakin löytynyt, kun jätin vapaaehtoisesti menemättä tapahtumaan, johon lähes kaikki kaverini ovat innoissaan menossa. Eikä huomenna edes ole mikään aikainen herätys. Kandiseuramme klubilla juhlitaan tänään pikkupääsiäistä, mutta minä istun kotona ja (toivottavasti) luen tehokkaana selän anatomiaa huomista ryhmätyötä varten.

Toisaalta juuri nyt ei kyllä anatomian lukeminen niin kamalasti kiinnostaisi, vaan voisi jopa tehdä mieli osallistua beerbong-turnaukseen (joka ainoana tarjollaolevana ohjelmanumerona tämäniltaisissa kekkereissä ei juuri houkutellut niihin osallistumaan). Olen nimittäin viimeisen kahden viikon aikana ollut enemmän tai vähemmän flunssassa/toipilaana, jonka seurauksena viimeksi olen urheillut yli viikko sitten, ja tämänkin viikon tanssitreenit ovat jääneet väliin. Kunto ei anna periksi nousta edes kolmea rappusväliä ilman hirveää hengenahdistusta ja läähätystä, ja yöt menevät yskiessä.

Rauhallisia koti-iltoja on siis viime päivinä saatu viettää oikein olan takaa. Eilenkin jäivät kurssikavereideni tuparit kokematta, mikä kyllä harmitti suuresti. Mutta näillä mennään ja toivottavasti viikonloppuna olen jo kunnossa. Lauantaina nimittäin on luvassa oikein tehotreenit tanssin osalta kun näytelmäkerhomme porukka, oikeastaan lähes kaikki kevään projektiin osallistuvat, viettää mökkiviikonloppua, joka ei suinkaan ainakaan omalta osaltani ole mitään lepäilyä ja rentoa hengausta takkatulen ääressä, vaan kaikkien tanssien tunnin pituisia treenejä ja koko setin läpivientiä. Minähän innokkaana fuksina nimittäin ilmoittauduin halukkaaksi osallistumaan lähes jokaiseen tarjolla olleeseen tanssiin, minkä seurauksena treenejäkin on viikossa ollut ihan kiitettävästi.

Fuksi-innokkuus osallistua ihan kaikkeen on kyllä ehkä nyt vuodenvaihteen jälkeen kuitenkin vähän laantunut. Kun ei ole enää samanlaista tarvetta tutustua ihan kaikkiin (koska tuntee jo lähes kaikki), ja kun lähes kaikissa tapahtumissa pyörii sama aktiiviporukka ja tutut naamat, niin ei niihin välttämättä ole sellaista hinkua osallistua. Toki kavereita on kiva nähdä ja tuttujen kanssa on kiva viettää aikaa, mutta aluksi ehkä suurin motiivini osallistua tapahtumiin oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Lisäksi tietysti vapaa-aikaa rajoittavat nyt tanssitreenit ja käynnissä olevan jakson työmäärä. Ja onhan se ihan mukavaa välillä ottaa ihan rauhallisesti ja viettää ilta katsomalla vaikka Greyn anatomiaa...

Liikkumisjakso on työmäärästään huolimatta edelleen hyvin mielenkiintoinen. Jaksoon on sisältynyt jo mielenkiintoisia ryhmätöitä (tänään tutkimme mm. polven nivelsiteitä) ja yksi elämäni parhaimmista luennoista selän kliinisestä anatomiasta. Kaikki kliinistä työtä sivuavat asiat ovat mielekkyysasteella lähellä sataa verrattuna esimerkiksi aineenvaihdunnajakson ureasyklin välivaiheisiin. Toki tähän väliin on nyt pakko huomauttaa, että vastikää olin tilaisuudessa, jossa keskusteltiin harvinaisista aineenvaihduntasairauksista, ja kun siellä mainittiin näissä sairauksissa esimerkiksi puutokset CPS1-entsyymissä tai glykogeenin kertymäsairaudet, olin ihan täpinöissäni kun oikeasti tajusin mistä puhuttiin. Kiitos aineenvaihduntajakson! (Jonka tentti muuten meni läpi ja aika hyvin pistein!)

Tänään siis on tiedossa rauhallinen koti-ilta anatomian parissa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen eikä harmitella tylsyyttä. Nyt kun on kerrankin aikaa tehdä asiat kunnolla ja piirrellä niitä anatomisia rakenteita, niin tilaisuus pitäisi ottaa avosylin vastaan. On kuitenkin ehkä jokin ihmisyysgeeni, joka ohjaa lykkäämään asioita viime tinkaan, lähelle deadlinea, tai hidastelemaan kun aikaa työn tekoon olisi runsaasti. Uskon ainakin itse omaavani tällaisen piirteen. Toimin paremmin pienen paineen alla, työskentelen tehokkaammin jos on vähän kiire. Jos olisin illalla menossa viettämään aikaa kavereideni kanssa, niin varmasti nyt käyttäisin jokaisen hetken huolella hyväkseni anatomiaa opiskellen, enkä kirjoittaisi tätäkään blogia ja vetelehtisi kahvikuppi kädessä kotona keittiöstä sohvalle ja takaisin.

Siksi en usko, että esimerkiksi pääsykokeisiin lukeminenkaan on tehokasta, jos painaa 12-tunnin päivää! Älkää siis hyvät ihmiset rehkikö itseänne uuvuksiin, vaan antakaa aivojenne välillä levätäkin. Keksikää mukavaa tekemistä lukemisen rinnalle päivän täytteeksi. Menkää kaverin kanssa teelle ja puhukaa jostain muusta kuin opiskelusta. Elämässä pitää olla muutakin. Tai viettäkää rauhallisia koti-iltoja, mutta ei kirjojen parissa.

Ihanaisen ystäväni NP:n keittämää kukkateetä.

Aivan uudenlainen ahdistuksen taso

Liikkumisjakson ensimmäinen viikko lähentelee loppuaan. Tänään meillä olisi ollut kolme luentoa aamulla, joille päätin olla menemättä. En saa luennoista kovin paljoa irti, koska en vain ilmeisesti opi juurikaan kuuntelemalla. Varsinkaan jos aiheena on anatomia, jota nyt ei juuri muulla tavalla voi opettaa kuin luettelemalla eri ruumiinosien nimiä. Toki luennolla käydessä opettajan ollessa hyvä, voi mieleen jäädä käytännön esimerkkejä, jotka toimivat muistin tukena. Todennäköisesti siis jäin tänään paitsi sellaisista, mielenkiintoisistakin esimerkeistä, joita en luentokalvoista itseopiskelemalla saa irti. Ei kuitenkaan haittaa, koska tämä aamu on ollut opiskelujen kannalta ihan tuottoisa. On niin sanotusti hyvä flow ja olo aika pirteä.

Toista se on ollut tällä viikolla useana muuna päivänä. Näytelmäkerhon tanssitreenit alkavat ottaa veronsa ja alkaneen jakson työmäärä tuntuu uuvuttavalta. Tanssitreenejä minulla on viikossa keskimäärin nyt kuusi tuntia, eilenkin kolme tuntia putkeen. Itsepähän olen valinnut olla mukana niin monessa tanssissa, mutta pakko sanoa, että on se fyysisesti todella rankkaa. Eilenkin kotiin tullessa olisi tehnyt mieli vain rojahtaa sänkyyn hikisenä, talvivaatteet päällä. En olisi jaksanut edes syödä. Lisäksi meillä on nyt niin paljon "kotitehtäviä" kun opiskeltavana on koko liikuntaelimistön anatomia, että tuntuu ettei aika vain riitä kaikkeen. Tietysti kyse on omista valinnoista jälleen kerran. Voisin jättää menemättä ei-pakollisiin rientoihin ja jättää tapaamasta kavereitani koulun ulkopuolella. Mutta olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla muutakin kuin velvoitteita.

Anatomia ei ahdista ollenkaan samalla tavalla kuin viime syksynä lisääntymisjakson yhteydessä, vaikka silloin sitä oli paljon vähemmän. Silloin stressasin lonkkaluiden opiskelusta, vaikka se oli vain pintaraapaisu verrattuna siihen, mitä meillä tässä jaksossa on jo ensimmäisen viikon aikana ollut. Ehkä se nyt on helpompaa, kun on jo löytänyt jotakin logiikkaa latinasta ja perus-anatomian käsitteet kuten fossa, spina, tuber, linea ja facies ovat jo tuttuja. Lisäksi kaikki isoimmat luut ja lihakset olivat tietysti jo ennestään ainakin nimellisesti tuttuja. Vaikkakin nyt lisänä on opiskeltavana myös lihasten origot (lähtökohdat) ja insertiot (kiinnittymiskohdat) sekä niiden toiminta, uskon senkin olevan aika loogista. Ainakin toiminnan osalta. Ei se ole rakettitiedettä, kuten harjoitustyömme ohjaaja sanoi.

(kuva)

Kyllä se anatomian opiskelu ja etenkin työmäärä stressaavat edelleenkin. Nyt opiskelu ei kuitenkaan ensimmäistä kertaa tunnu miltään pakkopullalta vaan hyvinkin mielenkiintoiselta. Kyllä minä haluan oppia anatomiaa hyvin ja oikeasti muistaakin nämä asiat ja osata soveltaa tietojani. Haluan hallita anatomiset rakenteet niin hyvin, että pystyn erottamaan niitä oikeasta ihmisestäkin eikä vain kirjan taiteellisista, eri väreillä laadituista kuvista (koska todellisuushan on yhtä mössöä verrattuna niihin silokuviin). Koen anatomian osaamisen erittäin tärkeänä lääkin työssä ja siksi kuluva jakso varmaan onkin niin mielekäs. Opiskeluahdistus/-stressi siis johtuu siitä, että pidän aihetta niin tärkeänä ja haluaisin osata sen hyvin. Haluaisin myös lukea enemmän vähän kaikesta, haluaisin lukea urheiluvammoista niin, että ymmärtäisen nivelten toiminnan paremmin, haluaisin lukea liikkumisesta enemmän niin, että ymmärtäisin lihasten dynaamisen yhteistyön ja toiminnan paremmin. Haluisin käyttää enemmän aikaa näiden aiheiden parissa kuin mitä minulle on annettu. En kuitenkaan voi istua koko päivää nenää kiinni kirjassa, koska elämässä on muutakin.

Se on siis nyt tämä uusi ahdistus. Kun haluaisi tehdä enemmän, mutta ei vain ehdi. Haluaisi opetella asiat paremmin, mutta ei vain ehdi. Kyllä kai kaikki (etenkin sairauksien ja vammojen osalta) kertautuu vielä myöhemminkin, mutta se ei tällä hetkellä juuri lohduta.
On kuitenkin todella mukavaa kun ei täydy ahdistua siitä, että pitää opetella asioita, joita ei koe tärkeäksi tai usko muistavansa enää viikko tentin jälkeen. Liikkumisjakso tuntuu niin paljon mielekkäämmältä aineenvaihduntajakson jälkeen!

Muun muassa jalan luita, ligamenttejä ja lihaksia opiskelemme tässä jaksossa
(kuva)

Kuitenkin nyt retrospektiivisesti ajateltuna aineenvaihduntajakso ei enää tunnu niin pahalta kuin jakson aikana. Nyt se tuntuu ihan kivalta jaksolta. Ehkä sen takia ylempikurssilaisetkin kehuivat jaksoa. Jotenkin aika kultaa varmaan muistot... Tai ehkä kun asiat tavallaan nyt osaa, eivät ne enää tunnu yhtä vaikeilta kuin silloin kun niitä opetteli. Tai en nyt voi sanoa osaavani tai muistavani enää kaikkia jakson asioita (vaikka tentti oli vasta viikko sitten), mutta uskon hallitsevani ne isot kokonaisuudet kuitenkin. Sehän on tärkeintä.

P.S. En vielä tiedä, menikö aineenvaihdunnan tentti läpi, mutta ainakin kovin luottavaisin mielin olen.

Katse kohti tulevaa

Kaikesta synkistelystäni huolimatta aineenvaihdunnan jaksotentti ei mennyt (ainakaan toivottavasti) ihan penkin alle. Tentti oli itse asiassa ihan kiva, tehtävät soveltavia ja isoja kokonaisuuksia kattavia ja luulen pärjänneeni ihan hyvin. Läpi pitäisi ainakin päästä, ellen nyt ole tehnyt jotain ihan mullistavia virheitä huomaamattani. Hieman kyllä harmittaa kun omasta osaamisestani innostuneena ja sanoja vain paperille sen kummemmin miettimättä vuodattaessani kirjoitin tenttiin "NADH" enkä "NADPH" kun kysyttiin pentoosifosfaattireitin mielekkyyttä. Yksi pieni P-kirjain, mutta oikeasti aika merkittävä virhe. Noh, eipä tuo mitään. Ei sen siihen pitäisi kaatua.

Olo on huojentunut, kun ei tarvitse uuden jakson alkaessa enää miettiä näitä kamalia aineenvaihduntareittejä tai muistella entsyymejä, joita en tule koskaan myöhemmin varmasti ilman kirjan sivujen selaamista muistamaan. Toisaalta taas jossain sisimmässäni kuiskuttelee kuitenkin jokin pieni ääni, jonka mielestä tentti ei ole voinut mennä hyvin jos sen jälkeen on itsevarma olo. Osa minua alkaa uskoa sitä ääntä ja ajattelee, että niinpä... jos pääsykoe tuntuu menneen hyvin, niin silloin ei ainakaan pääse sisään. Se saa minut muistelemaan itseäni viime keväänä: pääsykokeen jälkeen oli ihan hyvä ja varma olo, mutta sitten omaa pistearviota tehdessä kaikki vain romahti kun totesin, että en todellakaan vastannut kysymyksiin oikein, enkä varmasti saa tarpeeksi pisteitä kasaan sisäänpäästäkseni. Sitten taas ajatukset palautuvat oikeille raiteille ja havahdun siihen todellisuuteen, että riittiväthän ne pisteet! Kyllä se itsevarma ja hyvä olo sen pääsykokeen jälkeen oli ihan aiheellista. Minä pääsin lääkikseen. Miksen siis nyt voisi tuntea oloani hyväksi tentin jälkeen? Kyllä se varmaan jostain omasta osaamisesta sittenkin kertoo. Miksei kertoisi?

Eiköhän siis ole aika vain suunnata katse nyt tulevaan Liikkuminen -jaksoon, jonka puitteissa pääsemme oikein huolella pänttäämään latinaa ja anatomiaa. Suurin osa kurssikavereistani pääsee tai joutuu (miten sen nyt haluaa ajatella) myös ensimmäistä kertaa kosketuksiin kuoleman kanssa, kun anatomiaa opiskellessamme saamme/joudumme dissektoimaan vainajia. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että on todella tärkeää oppimisen kannalta tutkia ihmisen elimistöä ihan oikeasta ruumiista ja nimenomaan itse omin käsin toimenpiteitä suorittamalla. En odota innolla varsinaisesti sitä, että pääsemme leikkelemään ruumiita, mutta silti otan hyvin kiitollisena vastaan niiden ihmisten lahjan, jotka ovat itsensä kuolemansa jälkeen lääketieteelle testamentanneet. Olen sairaanhoitajaopintojeni aikana nähnyt ruumiinavauksen, eikä se varsinaisesti mikään kovin miellyttävä kokemus ollut. Ikimuistoinen kylläkin, ja opettavainen. Olen myös ollut paljon tekemisissä kuoleman kanssa työelämässä; olen todistanut kuolevan potilaan viimeisiä hetkiä tämän vierellä ja pukenut vainajia valkoisiin. Olen kohdannut kuolemaa myös omassa elämässäni. Se ei siis ole minulle mitenkään vieras asia. Tulevat dissektiot eivät ehkä tämän vuoksi mitenkään pelota minua, mutta herättävät ajatuksia kylläkin. Vaikka kuoleman läsnäoloon onkin jossain määrin jo tottunut ja siihen suhtautuu nykyisin luonnollisena osana elämää, niin en usko sen koskaan muuttuvan arkipäiväiseksi asiaksi kuitenkaan.

Uskon tulevan jakson olevan rankka, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen. Tykkään siitä, että meillä on paljon käytännön harjoituksia, siis noiden dissektioiden lisäksi. Ilmeisesti tutkimme toistemme niveliä ja muutenkin liikkumiselimistön anatomiaa. Meillä on myös paljon tehtävämonisteita opiskelua helpottamassa. Itse opin ainakin paremmin tehtäviä tekemällä kuin kirjaa lukemalla. Hankin jopa anatomian värityskirjan, jonka kanssa kevätillat tulevat varmasti kulumaan mukavasti...

Maanantaita odotellessa. Tai miksen aloittaisi väritysprojektia jo tänään?

Vielä viimeinen rutistus

Meillä alkoi tänään tenttiviikko, mikä tarkoittaa sitä, että nyt viimeistään pitäisi yrittää sisäistää koko aineenvaihdunnan kauneus (vai kauheus?). Viime viikon lopulla järjestetyssä seminaarissa, jossa kävimme läpi erilaisia jaksoon liittyviä asioita väittämien ja  pohdintatehtävien muodossa, tunsin olevani aika hyvin perillä kaikesta. En ehkä jokaisesta yksityiskohdasta, mutta kuitenkin siitä kokonaiskuvasta. Itse asiassa olo oli aika varma ja hyvä koko jakson suhteen. Mutta kuten yleensäkin, kyllä todellisuus jollakin tapaa aika vetää alas sieltä pilven päältä haaveilemasta... nyt kun katson viime vuosien tenttikysymyksiä, alkaa taas olo olla sellainen, että edessä tulee olemaan ensimmäinen hylätty.

Toivon kuitenkin, ettei näin käy, ja aion nyt nähdä vaivaa tämän kertailun eteen, niin että saavutan uudelleen sellaisen itsevarmuuden ja osaamisen tunteen. En halua enää koskaan jauhaa tänne blogiin aineenvaihduntajaksoahdistuksesta. Olisi niin paljon mukavampi kirjoittaa jostain kivasta tai opiskelun herättämistä innostuksen ja uuden oppimisen ilon tunteista. Tyhjästä on kuitenkin todella paha nyhjäistä, koska tämä jakso ei ole missään mielessä ollut niitä omia lemppareitani. Tämä jakso on saanut monta kertaa oikeasti miettimään, että tätäkö minä todella halusin? Tätäkö varten tuhlasin puoli vuotta elämästäni pääsykoekirjoja läpi rämpimällä ja siirryin mukavasta työssäkäyvän ihmisen varallisuudesta opiskelijaelämän köyhyyteen?

Oli tässä jaksossa kuitenkin muutama kivakin juttu; ensinnäkin pääsin tutkimaan onko minulla laktoosi-intoleranssi kun teimme itsellemme laktoosi- tai glukoosirasituskokeen. Toisessa harjoitustyössä taas pääsin harrastamaan pipetointia, josta jollakin ihmeellisellä tavalla on tullut yksi lempiasioistani labratöissä. Laktaattidehydrogenaasientsyymin aktiivisuuden tutkiminen plasma- ja murskattuja verisoluja sisältävistä näytteistä oli kyllä oikeasti aika mielenkiintoista. Etenkin kun työelämässä vastaan on tullut verikokeiden tuloksia, joissa myös LD-tasoissa on ollut jotakin poikkeavaa. Uskon, että tulevaisuudessa tulen sairaanhoitajanakin kiinnittämään tällaisiin asioihin enemmän huomiota kuin ennen kun en edes tarkalleen tiennyt, miksi joitakin asioita tutkitaan.

Uskon, että etenkin ensi jakson asioista tulee olemaan paljonkin hyötyä niin omassa elämässä, sairaanhoitajan työssä kuin sitten lääkärinäkin. Ensi jakso meillä on Liikkuminen, johon kuuluu liikkumiselimistön anatomian opiskelu (eli siis kehon kaikki luut ja lihakset, ligamentit ja joiltakin osin myös hermot ja verisuonitus). Lisäksi opiskelemme nivelten rakennetta ja tutkimista (joka minua erityisesti erinäisten omakohtaisten liikuntavammojen vuoksi kiinnostaa), luun histologista rakennetta ja kaikkea muutakin mielenkiintoista. Opiskelu tulee olemaan varmasti aika rankkaa, koska anatomiaa ei oikein voi opiskella muuten kuin ulkoa. Meillä onkin lähes 100-sivuinen harjoitustyövihko ja monisteet siihen päälle "kotitehtäviksi" niinä aikoina kun varsinaista opetusta ei ole. En tiedä millaisia ensi jakson tutorkeissit ja niiden oppimistavoitteet tulevat olemaan, mutta ainakin tähän asti nekin ovat "vapaa-ajalla" teettäneet aivan hirveästi työtä, joten en odota ensi jakson olevan missään mielessä kevyt.

Onneksi nyt ei enää ole ihan samanlaista hinkua osallistua joka asiaan ja kaikkiin bileisiin, kun syksyllä oli. Siihen varmaan on vaikuttanut oman kaveripiirin muodostuminen, ei enää ole samanlaista tarvetta päästä tutustumaan kaikkiin. Eli opiskelullekin toivottavasti löytyy nyt paremmin aikaa!

Kun aineenvaihduntaviidakossa kaikki on kytkeytynyt yhteen, niin suunnistamisen pitäisi olla aika selkeää, eikö?
Kuvan lähde.