Ystävystyminen psykiatriaan

Kaksi viikkoa psykiatriaa takana, ja asenteeni kyseistä erikoisalaa ovat heittäneet kuperkeikkaa. Aikoinani sairaanhoitajaopinnoissa pyrin kaikin keinoin välttelemään kaikkea psykiatriaa läheltäkään liippaavaa. Pakollisen psykiatrisen harjoittelunikin tein mielenterveysseuran projektissa, joka oli lähinnä ennalta ehkäisevää toimintaa. Ketään kovin sairasta potilasta en silloin tavannut saati käynyt missään psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Psykiatria on siis aina jäänyt kovin vieraaksi, vaikka toki kirurgian osastolla psykiatrisista sairauksista kärsiviä potilaita onkin tullut hoidettua.

Minulla on ollut varmaan vähän samanlainen asenne kuin yhteiskunnalla vielä valitettavasti on psykiatrisia sairauksia ja psyykkeestä johtuvia häiriötiloja sekä näistä kärsiviä kohtaan: pelokas ja vähän ennakkoluuloinen. Ehkä minun todella olisi pitänyt aikoinani rohkaistua menemään psykiatrialle edes harjoitteluun, koska olisin ehkä oppinut kohtaamaan näitäkin sairauksia, ja lakannut vieroksumasta niitä. Omalla kohdallani syynä oli silloin varmaan se, että olin joutunut kohtaamaan kaikenlaista omaan elämääni kuuluvilla ihmisillä, enkä uskonut energiaani riittävän vieraiden ihmisten psyykkeen ongelmille. Nyt kun miettii, niin ehkä nimenomaan asioiden kohtaaminen olisi silloinkin auttanut. Psykiatrisiin ongelmiin tutustuminen ja siten niiden ymmärtäminen tekee niistä paljon vähemmän pelottavia ja vieraita.

Ennakkoluuloiset ja ongelman pois työntävät asenteet ovat myös siinä mielessä erikoisia, että varmasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta psykiatrisista sairauksista tai häiriöistä, jos ei omalla kohdallaan niin varmasti jollakulla läheisellä tai tuttavalla. Puhumattomuus ja ymmärtämättömyys varmasti myös pahentavat usein tilannetta ja lisäävät ongelmien esiintymistä. Toivottavasti asenteet tulevaisuudessa muuttuvat. Pitkällehän on jo nyt tultu, ja stigmaa edelleen rikotaan muun muassa erilaisissa somekampanjoissa.

Olen nyt psykiatrian jaksollani päässyt tutustumaan psykoosisairauksiin ja mielialahäiriöihin. Psykiatriaa meillä on kokonaisuudessaan kuusi viikkoa, joten paljon on onneksi vielä edessä. Tuntuu, että paljon on kuitenkin opittu jo nyt. Etenkin erilaiset potilaskohtaamiset ovat olleet korvaamattoman opettavaisia. Ei se lista masennusoireista tai diagnostisista kriteereistä ole mitään verrattuna siihen, että pääsee keskustelemaan masentuneen ihmisen kanssa tai edes seuraamaan vierestä kun kokeneempi kollega haastattelee itsetuhoista potilasta. Psykoosiakin on sanoin vaikea määritellä, ja se voi ilmentyä kovin eri tavoin ihmisestä riippuen.

Psykoosi- ja masennuslääkkeet tuntuvat myös aluksi ainakin todella sankalta viidakolta. Vaikka kesällä töissä jouduinkin näidenkin lääkkeiden kanssa tekemisiin, tuntui, että edelleen liikutaan melko vierailla vesillä. Nyt tämän kaksiviikkoisen aikana olen päässyt näkemään miten käytännössä eri psykoosilääkkeitä kokeillaan (koska se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle) ja miten niistä tulee vaste eli miten ne auttavat potilasta. En toki tässä lyhyehkössä ajassa ole kovin monen toipumista ehtinyt todistaa, mutta on silti ollut upeaa huomata, miten lääkkeet (ja tietysti kaikki muu apu, mitä osaston hoitajat ja muut ammattilaiset antavat) auttavat potilaita. Ennen lääkistä taisin suhtautua jokseenkin skeptisesti masennuslääkkeisiinkin, mutta kyllä ne todella toimivat.

Erilaisten lääkehoitojen lisäksi olemme päässeet näkemään sähköhoitoa. Sitä voidaan antaa esimerkiksi vakavaan / psykoottiseen masennukseen. Sähköhoito saattaa olla myös asiaan perehtymättömälle pelottavan kuuloinen asia, mutta käytännössä potilas on propofoli-unessa, jonka aikana aivoihin johdetaan (tarra)elektrodien kautta sähkövirtaa lyhyen aikaa. Aivoissa tapahtuu ikään kuin epileptistä purkausta, joka vapauttaa välittäjäaineita. Tämän jälkeen potilas herää hetken päästä, saattaa olla hieman sekava ja unelias, mutta hoidon vaste näkyy yleensä melko nopeasti. Hoito ei satu, eikä aiheuta muutakaan pysyvää haittaa. Täältä voi lukea aiheesta lisää, jos kiinnostaa ja linkin takaa löytyy myös sähköhoidon esittelyvideo!

Olen siis tutustunut jo tähänkin lyhyeen aikaan nähden monipuolisesti psykiatriaan, ja todennut sen kiinnostavaksi erikoisalaksi. Pelkoni ja ennakkoasenteeni psykiatriaa kohtaan ovat kaikonneet. Itse asiassa, voisin jopa harkita olevani psykiatrialla töissä jonkin aikaa. Yleislääketiede on edelleen se kaikkein kiinnostavin erikoisala, mutta vierailu esimerkiksi psykiatrialla olisi erityisesti terveyskeskustyötä ajatellen tärkeää ja hyödyllistä. Suurin osa masennuspotilaistakin hoidetaan perusterveydenhuollossa, ja jonkin arvion mukaan joka viidennellä yleislääkärin vastaanotolle tulevista potilaista on jokin persoonallisuushäiriö.

Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä, ja ne ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti tai keuhkokuumekin. Meistä jokainen tulee varmasti joko kohtaamaan jonkun psykiatrista hoitoa tarvitsevan tai painimaan näiden ongelmien kanssa itse jossakin elämän vaiheessa. Olisi siis tärkeää, että asenteet psykiatriaa kohtaan muuttuisivat avoimemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ainakin omista kokemuksistani nyt viisastuneena voin suositella kohtaamaan rohkeasti omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ottamaan selvää sellaisista asioista, joita vieroksuu ja välttelee. Mielenterveystalo on oikein hyvä paikka, lukea asioista lisää tai hankkia apua itselle tai kaverille, jos sellaiselle tulee tarve!

Seinäjoki

Tietääkseni kaikissa lääkiskaupungeissa on jonkinlaista hajautusta kliinisen vaiheen opinnoissa. Eli opiskelu tapahtuu jossain muuallakin kuin omassa tutussa lääkiskaupungissa ja omassa yliopistosairaalassa. Ainakin Turun lääkiksestä tietääkseni lähdetään Vaasaan, ja Kuopiosta Jyväskylään. Muiden kaupunkien meiningistä en ole aivan varma, koska en juuri lääkisläisiä muualta tunne, joten asiasta perillä olevat saavat toki kommentoida ja korjata käsityksiäni! :) Meiltä Tampereelta lähdetään klinikassa Etelä-Pohjanmaalle. Viime keväänä vietin 2 + 2 viikkoa (2 sisätaudeilla ja 2 kirurgialla) Seinäjoen keskussairaalassa, ja nyt psykiatrian kliinisestä kurssista puolet (eli kolme viikkoa) vietän Törnävän psykiatrisessa sairaalassa, eli niin ikään Seinäjoella.

Hajautus johtunee siitä, ettei Tampereella ole resursseja kouluttaa meitä kaikkia, ja Etelä-Pohjanmaa toki kuuluu TAYS:n erikoisvastuualueeseen. Meille myös on markkinoitu tilannetta sillä, että pienemmässä keskussairaalassa tapaa "tavallisempia" potilastapauksia (joita me sitten terveyskeskuksessa todennäköisemmin hoidamme) kuin hyvin pitkälle erikoistuneessa yliopistosairaalassa. Tottahan se toki on. Myös henkilökunnan asennoituminen saattaa olla hieman opetusmyönteisempää paikassa, jossa opiskelijoita ei pyöri jatkuvasti kyllästymiseen asti ja vielä vähän senkin jälkeen. Siltikään en ole riemusta kiljuen ollut hinkumassa Seinäjoelle, vaikka se ihan kiva kaupunki noin muuten vaikuttaa olevankin.

Isoissa klinikoissa kaikki pääsevät / joutuvat Seinäjoen jaksolle, ellei sitten ole jotain erittäin hyvää syytä (kuten pieniä lapsia) kieltäytyä kunniasta. Psykiatrian kurssilla kuitenkaan kaikki eivät joudu hajautukseen, vaan vain osa ryhmästä, ja lähtijöitä kyseltiin ensin sähköpostitse. Eli lähtemään sai ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Meidän kymmenen hengen ryhmästä ei löytynyt neljää vapaaehtoista lähtijää, joten suoritettiin arvonta ja koska näissä arpajaisissa "voitto" osui omalle kohdalleni, joudun nyt heti syksyn alusta viettämään kolme viikkoa Etelä-Pohjanmaalla.
Viime kevään perusteella odotettavissa on siis vieraassa paikassa ja huonossa sängyssä huonosti nukuttuja öitä sekä turhaan maksettua salijäsenyysmaksua. Olisin mieluummin asettunut kesän jälkeen arjen uomiin omassa kodissani ja tutuissa ympyröissä kuin rinkka selässä vieraassa kaupungissa kavereina vain pari kurssilaistani. Onneksi sentään psykiatrian opetus Seinäjoella on ainakin viime keväällä siellä olleiden kurssikavereideni kertoman perusteella huippua.

Asiat eivät siis kovin hullusti ole. Junalla kuitenkin kulkee Tampereelle reilu tunnissa, mikäli se on ajallaan, joten kotonakin pääsisi käymään iltaisin, mikäli siihen kokisi suurta tarvetta. Toki aamulla ei junalla voi kulkea klinikkaan Tampereelta, koska aikaisin juna taitaa olla vasta yhdeksän aikaan perillä kun päivät alkavat jo kahdeksalta. Mahdolliset vierailut siis tosiaan tulisi hoitaa ilta-aikaan, kuten jotkut kurssikaverini viime keväänä tekivätkin. Itse aion kuitenkin pysytellä näiden kolmen viikon aikana arkipäivät kiltisti Seinäjoella, ja koetan keksiä siellä jotain mielekästä tekemistä. Ainakin opiskeluun pystyy keskittymään kunnolla, kun oman elämän muut riennot eivät vie aikaa iltaisin. Ikävä toki tulee kotia ja miestäni, mutta onhan meillä viikonloput sitten kuitenkin. Joka tapauksessa, kivaa siitä varmaan tulee kuitenkin!

Viides ja lähes viimeinen

 Viides vuosi lääkistä alkaa huomenna. On uskomatonta (jälleen kerran toistan tätä samaa, mutta tottahan se on edelleen) miten nopeasti aika kuluu! Olin juuri viettämässä ainoaa kesälomaviikkoani mökillä, ja siellä ollessa mieleen palaavat aina elävästi ne hetket neljä vuotta sitten kun samaan aikaan iloitsin järjettömän paljon onnistumisestani lääkikseen pääsyssä ja samaan aikaan jännitin koulun alkua ja uusiin kurssikavereihini tutustumista. Itse lääkisopiskelu ei ole koskaan ollut se asia, jota jännitän. Jotenkin olen aina ajatellut kuitenkin selviäväni kaikesta, mitä koulussa voi vastaan tulla. Monet sanovatkin, että lääkiksen vaikein koe on pääsykoe, ja voin tämän myös itse allekirjoittaa. Tietysti lääkisopiskelu vaatii lukemista, lukemista ja lukemista, mutta jos on tähän jo valmiiksi orientoitunut (kuten pääsykokeeseen valmistautessa täytyykin olla), ei se ole mikään ongelma. Paljon jännittävämpää on siis jotenkin aina ollut kaikki se muu, mitä koulun alkuun ja uuteen lukuvuoteen liittyy, eli kaikki tapahtumat, uudet ihmist (uusi fuksikurssi!) sekä kliiniset haasteet ja "uralla eteneminen".

Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.

Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)

Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.

Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.

Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.

Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.

Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.


Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!

Selvisin ekasta kandikesästä!

Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.

Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.

Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.

En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.

Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.

Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.

Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.

Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.

Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.

Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa.

Nämä sanat minulle sanoi eräs siihen aikaan erikoistuva lääkäri paikassa, jossa satuin olemaan töissä sairaanhoitajana silloin kun tuo maailmaa mullistava tieto lääkikseen pääsystäni oli minut hetki sitten juuri tavoittanut ja onnesta hehkuen julistin tätä ilouutista kollegoilleni. Hieman ehkä epäilytti sillä hetkellä, että noinkohan, saankohan minä, vanha (27-vuotias) edes kavereita nuoremmista kurssikavereistani ja mitenköhän minut otetaan siellä sitten vastaan. Uskallankohan edes osallistua mihinkään.

Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!

Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!

Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.

Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.

Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.

Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.

Terveyskeskuslääkäri

Ensimmäinen viikko kesäkandina (lääkärinä!!!) ei ole ollut helppo, mutta onneksi se on lyhyt. Tänään vietettiin helatorstaita, jonka vuoksi virka-aikoja toteuttavilla työläisillä oli vapaapäivä. Täytyy myöntää, että tämä vapaapäivä osui hyvään saumaan, koska jo kolmen työpäivän jälkeen olin aika puhki. Täytyy myös sanoa, että syynä saattaa olla työstressin lisäksi jonkinlainen jetlag. Kotiuduin nimittäin viikon mittaiselta USA:n reissulta juuri sopivasti katsomaan jääkiekon MM-finaalia ja kannustamaan Suomen voittoon. Käytännössä kuitenkin nousin Amerikan mantereella koneeseen ja 24 h myöhemmin aloitin ensimmäisen kesäni lääkärinä. Paljoa toipumisaikaa reissusta ja aikaerosta en itselleni siis suonut.

Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.

Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.

On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.

Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.

Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.

Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.

Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!

Sairaanhoitaja lääkärin takissa

Nyt kun lääkistä on takana jo 2/3 (ensi viikon jälkeen siis), saan ensimmäistä kertaa olla lääkärin sijainen. Sama tilanne oli edessä kahdeksan vuotta sitten hoitajan urallani. Silloin jännitti todella paljon ensimmäinen kesä sairaanhoitajan sijaisena. Kun sitä oli yksin vastuussa potilaistaan ja kierroillakin piti olla se, joka keskusteli hoidosta lääkärin kanssa. Vastuu tuntui silloin todella painavalta. Jotenkin hassusti se vastuu ei tällä kertaa (ainakaan vielä) tunnu yhtä painavalta, vaikka vastuuta on oikeasti nyt paljon enemmän. Silloin hoitajana ollessani lääkäri teki kuitenkin päätökset hoidosta ja oli viime kädessä vastuussakin. Ehkä nyt takana olevat työvuodet ja toisaalta aika pitkä lääkisurakin vaikuttavat nyt tähän tunnelmaan. Ehkä se vastuu alkaa lopulta sittenkin painaa kun oikeasti astuu töihin parin viikon päästä.

Klinikan aikana on lääkäri-identiteettini vahvistunut hurjasti. Kun lähes joka päivä ollaan sairaalalla ja tehdään käytännössä lääkärin hommia (tai lähinnä seurataan vierestä, mutta kuitenkin), tunnen vahvasti identifioituvani nyt paljon enemmän lääkäriksi kuin hoitajaksi. Alkuun etenkin oli välillä sellainen olo, että kierron jälkeen pitäisi jäädä potilaan luo vielä keskustelemaan asioista, joita on puhuttu (koska todella usein lääkärin sanat menevät potilaalta osittain ohi ja hoitaja sitten vielä tarkentaa ja selittää suomeksi ne jutut, mitä potilas ei ymmärtänyt ja joita tämä ei uskaltanut kysyä), kuten usein hoitajana tein. Nyt hoitosuhde potilaaseen on yleensä tuon kierron (eli 5-10 min) mittainen, ja loppupäivästä onkin yleensä muuta tekemistä kuin käydä jututtamassa samoja potilaita uudelleen.

Nykyään olen jo hyväksynyt sen, että suhteeni potilaisiin on muuttunut. Että en enää ole soittokellon tavoitettavissa ja käy päivän mittaan juttelemassa potilaan kanssa tai hoida juoksevia asioita tai avusta potilasta päivittäisissä askareissa. Lääkäri toki hoitaa potilaan asioita, mutta tämä tapahtuu yleensä etäällä, tietokoneen ääressä. Jos hoitajana ajattelin, että työ on paljon paperitöitä, niin lääkärinä se on vielä paljon enemmän sitä. Lääkärin käsitys potilaan voinnista ja parantumisesta on myös paljon enemmän papereiden varassa. Ja paljon yksinäisempää.

Hoitajana sitä näkee samaa potilasta yleensä useana päivänä viikossa ja useita kertoja saman päivän aikana. Sitä näkee konkreettisesti jonkin lääkkeen tai hoidon vaikutuksen, ja potilasta voi haastatella useita kertoja päivän aikana. Ei ole ihmekään, että potilaat kertovat hoitajalle asioita, joista eivät lääkärille mainitse. Ei ole ihme, että hoitaja-potilas-suhde on usein paljon luottamuksellisempi kuin lääkäri-potilas. Hoitajana ollaan yhteydessä potilaan omaisiin, ja usein tavataankin näitä kun he tulevat käymään. Hoitaja on yhteydessä myös esimerkiksi fysioterapeuttiin ja näkee, mitä potilas syö milläkin aterialla. Lääkäri on omassa huoneessaan yleensä paperitöiden lomassa, eikä näe tästä mitään.

On minulla vähän ikävä sitä kaikkea konkreettista, mitä hoitotyö tuo mukanaan. Kyllä minä tykkään jutella potilaille ja olla perillä kaikesta, mitä näiden päivään sairaalassa kuuluu. Lääkärinä luen usein hoitotyön kirjauksia, jotta pääsisin paremmin kärryille potilaan toimintakyvystä. Lääkärillä ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tavalla aikaa perehtyä "käytännön" puoleen tai olla mukana toteuttamassa sitä potilaan hoidossa. Lääkärin ammatissa on paljon sellaista, mitä hoitajien ei tarvitse miettiä. Diagnostiikka ja hoitoratkaisut vaativat (ainakin minulta) paljon ajatustyötä ja konsultaatioita, paljon paperitöitä ja Terveysportin tutkimista.

Itse näen nämä kaksi ammattiani hyvin erilaisina. Olen jo aiemminkin pohtinut sitä, miten hoitaja ja lääkäri todella ovat eri alojen ammattilaisia, vaikka samojen asioiden parissa työskentelevätkin. Hoitotyö on toiminnan työtä, lääkärin työ on enemmän arvoitusten ratkaisua ja pohdiskelua. (Paitsi tietysti kirurgia, sekin on enemmän toimintaa kuin papereiden parissa pohdiskelua.) Ennen kaikkea lääkis on opettanut diagnostista ajattelua, jota en ehkä aikaisemmin osannut arvostaa. En tiennyt miten vaikeaa se oikeasti voi olla, ja miten paljon koulutusta lääkärin työn tekeminen todella vaatii. On niin paljon asioita, joita täytyy ottaa huomioon, vaikka ulkopuoliselle joskus asiat voisivatkin vaikuttaa suoraviivaisemmilta. - Tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että onhan lääkärin työ (kuten hoitajankin) todella vaihtelevaa erikoisalasta ja työpisteestä riippuen; tässä kohtaa ehkä vertasin sisätautiosaston lääkärin ja hoitajan työnkuvaa.

On minussa kuitenkin vielä jokin osa sairaanhoitajaakin. Osallistun mielelläni potilaiden hoitoon, jos vain olen paikalla sopivasti sitä toteuttamassa. En yleensä ole kertonut kenellekään olevani hoitaja, mutta kyllä se on joskus tullut ilmi kun olen innokkaasti lähtenyt avustamaan potilaiden siirroissa, tehnyt ihon pesut ennen steriiliä toimenpidettä, kerännyt tavaroita valmiiksi jotain toimenpidettä varten, ohjannut kurssikaveriani katetroinnissa tai opastanut ohjaavaa lääkäriäni lääkityssovelluksen käytössä. Hoitajataustalla sairaalassa ja osastoilla toimiminen on ollut toki paljon helpompaa, kun on kokemusta siitä, miten asiat yleensä toimivat.

Hoitajataustalla on ollut myös ajoittain kamala katsoa, miten huonosti jotkut kurssikaverini ja valmiit lääkäritkin noudattavat esimerkiksi käsihygieniaa tai unohtavat riisua takin eritystyshuoneeseen mentäessä. Olen kyllä puuttunut näihin tilanteisiin, mutta kyllä sitä kandina on kiusallista lähteä neuvomaan omaa "ohjaajaansa". Olen myös jokseenkin neuroottinen neulojen ja muiden terävien jätteiden pois keräämisessä, samoin kuin poliklinikkakäynnin jälkeen tutkimuspedin ja välineiden siivoamisessa. Joistain tavoistaan ei pääse eroon, ja toki hyvä niin.

Vaikka tässä vaiheessa opintoja lääkäri-identiteetti on jo melko vahvasti iskostunut minuun, tuntuu valkoinen takki ajoittain kuitenkin jotenkin väärältä. En edelleenkään osaa päättää, mitä nappeja pitäisin kiinni ja minkä kokoinen takki olisi minulle hyvä. Riisun takin mielelläni esimerkiksi lounaalla, ja jotenkin normaaleissa "smurffeissa" (eli sinisissä sairaalavaatteissa) olo on paljon kotoisampi. Onhan se takki usein liian pitkä, hihoja pitää kääriä, ja kun taskut pursuavat tavaraa, on takki myös aika painava. TAYS:ssa pienikokoiset takit ovat myös usein loppu, ja liian isossa takissa kuljeskelu nyt vähintääkin tuntuu siltä kuin lapsi olisi vetänyt isänsä liian isot kengät jalkaan. Vertauskuva on oikeastaan aika osuva.

Tällaisia pohdintoja tähän hetkeen. Olen harmillisen vähän ehkä toteuttanut blogin otsikon mukaista kirjoittelua siitä, millaista sairaanhoitajana on lääkiksessä. Toki olen kirjoitellut omista kokemuksistani, mutta usein ehkä ihan peruslääkisläisen näkökulmasta. Juttuideoita otetaan siis vastaan!

Pahin on takana

Ehkä.

Nimittäin kevään pahin (ja ainoa) tentti. Sisätautien ja kirurgian kliinisen jakson integroitu tentti, jonka "koealueeseen" kuuluu KAIKKI sisätaudeista ja kirurgiasta. Ilman, että mitään osaa tästä on tentitty kevään aikana erikseen. Eli aivan valtava alue, todella paljon sisältöä käytännössä 15 eri erikoisalalta (ortopedia, käsikirurgia, plastiikkakirurgia, gastrokirurgia, gastroenterologia, fysiatria, yleiskirurgia, urologia, verisuonikirurgia, nefrologia, hematologia, reumatologia, sisätaudit, kardiologia ja infektiotaudit)! Kun yhden kevään aikana näistä kaikkein tärkeimmät sisällöt ja ehkä vähän päälle, pitäisi kaiken muun elämänmenon ohella yrittää sisäistää, voi varmaan ymmärtää, että pienoinen paniikki oli päällä tänäkin aamuna ennen tuota tenttiä.

En ole aivan tyytyväinen tähän meidän klinikkajärjestelyymme. Olen koko kevään kokenut valtavaa stressiä siitä, etten opi päivisin sairaalalla tarpeeksi (koska esimerkiksi kirurgialla saattaa olla niin, että vietät päivän katsellen eturauhasen höyläystä kun oikeasti oppimistavoitteina olisivat vaikkapa munuaiskasvaimet, verivirtsaisuuden syyt tai kivesongelmat) ja iltaisin täytyy yrittää lukea satoja sivuja oppikirjojen tekstiä yrittäen sisäistää ja muistaa kaiken. En ymmärrä, miten voidaan olettaa, että pystymme parissa päivässä "erikoistumaan" kuhunkin erikoisalaan siinä määrin, että mieleen jäävät esimerkiksi jonkin taudin esiintyvyys, diagnostiset testit ja hoito edes pääpiirteissään. Kaikkein kamalinta on mielestäni ollut se, että hematologiaa (veritauteja) meillä oli yksi päivä tänä keväänä. Kyseessä on kuitenkin aihealue, jota meillä on tuskin ollenkaan käsitelty aikaisemmin lääkiksessä, ja erikoisalaan sisältyy kuitenkin monia eri (syöpä)tauteja ja verenkuvan muita poikkeavuuksia.

Olen toki tästä kaikesta antanutkin jo palautetta, ja aion antaa jatkossakin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että lääkis on tosi rankka koulu, eikä siitä ehkä helpommalla voi päästäkään. Ellei sitten opiskeluaikaa pidennä vuodella-parilla, miksei jopa kolmella. Lääkärin ammatti on tietysti myös elinikäistä oppimista vaativa ammatti. Nimittäin esimerkiksi jotkin asiat, joita olemme opiskelleet viime syksynä ovat jo tähän kevääseen mennessä muuttuneet. Lääketieteellisen tiedon määrä kasvaa joka päivä huimasti, eikä kukaan pysty pysymään siinä täysin ajan hermoilla, vaikka kuinka yrittäisi. Eipä siis klinikastakaan voi varmaan paljoa helpommalla päästä...

Eikä siitä klinikasta siis vielä ole päästy. Kevätlukukausi ei nimittäin suinkaan pääty tänään, vaikka tentti onkin nyt takana. Ensi viikolla on vielä viimeinen maanantaiseminaarimme ja sitten muutama päivä Seinäjoen keskussairaalassa sisätaudeilla. Kevään aikana siis jokainen sisätautikirurgisen klinikan ryhmä on viettänyt kaksi viikkoa Seinäjoella kirurgialla ja kaksi viikkoa sisätaudeilla vuorollaan. Meidän ryhmällemme nämä kaksi sisätautiviikkoa sattuivat tähän lukuvuoden loppuun, mistä en ole ihan kamalan innoissani ollut. Olisi nimittäin ollut mukava nukkua tenttiä edeltävät yöt omassa pehmeässä sängyssä, eikä valvoa vieraassa paikassa kovalla patjalla stressatessa.

Ensi viikolla olisi myös mukavasti aikaa nähdä kavereita vielä ennen kesäksi eri puolille Suomea katoamista, mutta minkäs teet. Onhan siellä Seinäjoellakin tosin osa kavereistani, ja ehkä nyt vihdoin on aikaa tutustua kaupunkiinkin, kun ei lukupaniikki enää ole painamassa päälle. Ja täytyy ehkä tähän kohtaan vielä myöntää, että on Seinäjoella ollut ihan mukavaakin. Henkilökunta on suhtautunut opiskelijoihn mukavasti, meitä kohtaan on oltu kollegiaalisia, ja etenkin reumatautien poliklinikalla minulla oli yhtenä päivänä aivan huippulääkäri ja ihania potilaita, jotka antoivat kandin pistää kortisonia niveliinsä. Klinikassa parasta ovat olleet ne hetket, kun joku ottaa mielellään kandin viereensä vastaanottoa pitämään, ja antaa tämän osallistua potilaiden hoitoon.

Odotan ensi viikolta paljon. Se on lukuvuoden viimeinen viikko, eikä silloin enää tarvitse stressata integroidusta tentistä tai oikeastaan mistään. (Paitsi ehkä kesätöistä, ensimmäisestä kesästä lääkärinä!) Aion haalia takin taskuun muistiinpanovihkooni kaikki viimeiset tärpit sisätaudeilta tulevaisuuden varalle. Surullinen totuus on nimittäin se, että tämän kevään jälkeen lähestulkoon kaikki opetus sisätaudeista ja kirurgiasta lääkiksen aikana oli sitten siinä. Tulevaisuudessa minulla on luvassa gynekologia, lastentaudit, psykiatria... sitten knk, silmätaudit, ihotaudit, keuhkosairaudet ja neurologiaa... Ei kuitenkaan enää näitä asioita, joita tänä keväänä sain klinikassa nähdä ja kokea. Seuraavaksi ne tulevatkin sitten vastaan työelämässä.

Monet asiat pääsen ja joudun kohtaamaan varmasti jo tänä kesänä oikeissa töissä. Parin viikon päästä olenkin jo lääkärinä terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja silloin tänään tenttiin kirjoittamiani hoitoratkaisuja sovelletaankin oikeisiin potilaisiin. Tämä alkaa nyt olla totisinta totta, enkä olekaan enää niin kovin varma, että pahin on takana. Se taitaakin olla vasta edessä.

Mutta nautitaan nyt vapaudesta ja vastuuttomuudesta vielä tämä hetki!

Sisätauteja ja seminaareja

Pseudo on nyt ohi. Tunnelmat ovat ristiriitaiset, koska todella tykkäsin tämän keväämme proggiksesta, mutta toisaalta koin olevani valtavan paineen alla ja ylirasittuneessa tilassa suurimman osan ajasta. Edelleenkään en ole palautunut täysin näytösviikon rutistuksesta, vaan univelkaa on vielä purettavana ja jostain pitäisi kaivaa energiaa palata takaisin esimerkiksi kuntosalille ja jumppiin. Onneksi kevään myötä valoisuus lisääntyy ja ehkä se auttaa tässä jaloilleen pääsemisprojektissa.

Yleisön toiveesta (eli viime postaukseen kommentoineen T:n) ajattelin valaista tällä kertaa maanantaiseminaarejamme sekä nyt käynnissä olevaa sisätautien kliinistä jaksoa. Alkuvuoden siis sain tutustua kirurgiaan leikkaussaliassisteerauksineen, ja nyt jo neljän viikon ajan ollaan opiskeltu sisätauteja. Seuraavana minulla on vuorossa päivystysviikot.

Sisätaudeista on sanottava sen verran, etteivät ne koskaan ole tuntuneet minulle tutuilta. Olen aina ollut töissä kirurgialla sairaanhoitajana, eikä sisätautimentaliteetti ole koskaan päässyt iskostumaan minuun. Olen aina ollut enemmänkin toiminnan ja toimenpiteiden kuin pohdinnan ja lääkemuutosten kanssa pelaamisen ihminen. Niin hoitajana kuin orastavana lääkärinäkin. Tosin opintojen aikana nyt olen alkanut kuitenkin vähitellen kallistua enemmän sisätauteihin kuin kirurgiaan päin, vaikka aluksi ajattelinkin, etteivät sisätautiset potilaat koskaan oikeastaan kunnolla parane toisin kuin kirurgiassa kun "paha leikataan pois".

Aikaisemman kokemuksen ja osaamisen puutteen olen saanut viime aikoina huomata erityisesti siinä, että kun alkuvuoden kirurgia tuntui suhteellisen hallittavalta ja helpoltakin ajoittain, ovat sisätaudit näyttäneet nyt todellisen luonteensa. Monimutkaisuutensa. Reumatologia, hematologia ja endokrinologia ovat kaikki sisätautien erikoisaloja, jotka eivät todellakaan ole sitä miltä ehkä ensin näyttävät. Reumatauteihin lukeutuu kaikkea muutakin kuin vain nivelreuma ja ehkä nivelrikko. On SLE:tä, Sjögrenin syndroomaa ja vaskuliitteja... hematologiassa pitäisi osata tulkita verenkuvaa ja päätellä siitä (no, ei nyt ehkä pelkästään siitä) onko potilaalla raudanpuutteesta johtuva anemia, jokin myeloproliferatiivinen tauti tai kenties akuutti leukemia. Etenkään viimeksi mainittua diagnoosia ei saa missata, koska seuraukset voivat olla katastrofaaliset potilaan kannalta.

Kaikki tämä on tullut nyt uutena asiana. Tuntuu, ettei sitä juurikaan ole mitään koskaan verisairauksista tai systeemisistä reumataudeista kuullutkaan, vaikka ehkä niitä joskus opintojen aikana onkin jo sivuttu. Valitettavasti kumpaakaan aihepiiriä ei käsitellä tämän kevään seminaareissakaan, joten paljon jää itsenäisen opiskelun varaan.

Maanantaisin meillä klinikka-aikana (eli 4,5 -vuodesta eteenpäin) on tosiaan seminaarit. Nämä ovat ainoita päiviä, jotka vietämme kokonaan koululla kuten aikaisemmassa lääkiselämässämme. Seminaaripäivien rakenne vaihtelee hieman erikoisalasta ja seminaarin vastuuhenkilöstä riippuen, mutta yleensä ne koostuvat potilastapauksista, joita kurssilaisemme esittelevät. Yleensä päivään kuuluu myös aihepiiriin liittyviä luentoja, jotka pitää alan erikoislääkäri. Luentojen lisäksi potilastapausten välillä saattaa olla tietoiskuja jostain tietystä sairaudesta, jotka pitää myös joko erikoislääkäri tai sitten joku kurssikaverini.

Tänä keväänä seminaarien aihepiirejä ovat olleet esimerkiksi Psykoosit, Ylävatsasairaudet, Lapsen kasvu ja kehitys, Kohonnut verenpaine ja Riskiraskaus. Kaikki aihepiirit eivät siis todellakaan ole minulle itselleni ajankohtaisia, koska olen tällä hetkellä sisätauti-kirurgisessa klinikassa. Kuitenkin puolet kurssistamme käy tämän kevään aikana "pikkuklinikoita" eli lastentauteja, gynekologiaa ja psykiatriaa. Maanantaiseminaareihin osallistuu koko kurssi, jolloin aihepiirit vaihtelevat niin, että ne ovat aina mielekkäitä jollekin osalle kurssiamme.

Syksyllä menen itse pieniin klinikoihin, ja maanantaiseminaarien aihepiirit vaihtuvat. Silloin ei kuitenkaan käydä uudelleen esimerkiksi noita riskiraskaus -asioita tai psykooseja, vaan sitten pitää palata näihin tänä keväänä tehtyihin muistiinpanoihin. Ensi syksynä käsitellään myös esimerkiksi hematologiaa, mitä olisin tietysti kaivannut enemmän tähän kevääseen. Silloin se on kuitenkin aiheena ajankohtainen sille toiselle puolelle kurssiani, jotka ovat nyt pikkuklinikoissa ja syksyllä isoissa eli sisätauti-kirurgisessa klinikassa. - Hankalasti selitetty kenties? :)

No mutta sellaista tähän hetkeen. Paljoa ei enää ole jäljellä - kuukauden päässä häämöttää jo SE integroitu tentti, jossa kootusti pitäisi hallita kaikki tämän kevään asiat!


p.s. Kuvissa palattiin vielä hetkeksi kuluneeseen talveen. Ne on napattu "koulumatkaltani" Hatanpään sairaalalle ja kolmas kuva on näkymä kahvihuoneestamme sairaalan etupihalle.

Klinikassa

Huh, onpas mennyt pitkä aika ennen kuin olen päässyt blogin ääreen kirjoittelemaan klinikasta.
Tämä fakta kertonee siitä kuitenkin jotain; kiireistä on ollut. Kiireistä ja stressaavaa. Yhtenä isona tekijänä tässä on opiskelun lisäksi ollut jälleen rakas teatterikerhomme Pseudo, jonka proggis on viimeisen puolen vuoden (ehkä enemmänkin, koska syksyllä olin käsikirjoittamassa) aikana vienyt minulta paljon aikaa ja energiaa. Näytökset ovat ensi viikolla ja sitten se viimein (nyyh) on ohi! Onneksi pseudoilu on taas kerran ollut ihanaa, ja antanut kuitenkin paljon enemmän kuin ottanut.

Minulla ei kuitenkaan ole ollut kamalasti "omaa" vapaa-aikaa tänä keväänä, kun aika on mennyt treeneissä tai sitten opiskellessa. Koko ajan tuntuu, että on todella paljon jäljessä lukemisesta. Sisätauti-kirurgisessa klinikassa koko kevät (tai syksy) opiskellaan kaikki sisätaudeista ja kirurgiasta, eli joka viikko ollaan eri paikassa ja luvassa on eri aihe. Esimerkiksi viikossa (tai käytännössä neljässä päivässä, koska maanantait ovat aina seminaaripäiviä) pitäisi oppia kaikki urologiasta, tai sitten reumataudeista, tai sekä munuaistaudeista että infektioista. Kuulostaa ehkä aikamoiselta rutistuksesta. Eihän kukaan voi mitenkään saada kaikkea irti jostain erikoisalasta parissa päivässä!

Lontoon lääketidemuseon lääkepurkkeja

Olemme tietysti opiskelleet suurimman osan asioista jo aikaisemmin, teoriassa. Nyt vastassa ovat oikeat potilaat, erikoisalan lääkärit ja poliklinikat, osastot tai leikkaukset. Lääkärin kierrolla on vaikeaa seurata vierestä mitä siinä oikein tapahtuu, jos aiheesta ei tiedä yhtään mitään ennestään. Siksi koko ajan pitäisi olla lukemassa, mielellään etukäteen, jotta osaa ne asiat jotka tulevat vastaan. Harvoin kuitenkaan kerkeää kertaamaan kaikkea viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana opittua tai omaksumaan uutta tietoa ennen kuin klinikkaan menee. Itse olen yrittänyt joka sunnuntai opiskella seuraavan viikon aiheita, mutta harvoin kaikkea kerkeää kertaamaan. Lisäksi on ehkä vähän epäreilua, ettei meillä opiskelijoilla ole oikeasti vapaapäiviä.

On vaikeaa saada kerrottua kaikesta viimeisen kolmen kuukauden aikaisesta tässä yhdessä kirjoituksessa, ja ehkä tämä onkin jonkinlainen pintaraapaisu nyt, pieni alkuvuodatus siitä kaikesta, mitä klinikassa olen kokenut.

Meillä alkoi klinikka kirurgialla tammikuun toisella viikolla. Kirurgia vaihtui muutama viikko sitten sisätauteihin, joista ensimmäiseksi pääsimme tutustumaan kardiologiaan TAYS:n Sydänsairaalassa. Itse ajattelin joskus, että minusta tulisi kirurgi, mutta viimeistään nyt klinikan aikana olen alkanut kallistua enemmän sisätauteihin. Toki edelleen yleislääketiede on vahvana ykkösenä mielessäni. Kirurgiasta en kandina valitettavasti koe saaneeni paljoakaan irti.

The old operating theatre - 1800 -luvun leikkaussali

Leikkaukset tietysti ovat jotain todella erityistä, ainutlaatuista. Sellaista, jota ihan jokainen vastaantuleva ei voi sanoa pääseensä youtube-videoiden ulkopuolella näkemään. Onhan leikkaussali toki ihan oma maailmansa, ja onhan se erityistä, että pääset näkemään toisen ihmisen sisään. Ei sellaista kyllä joka päivä tule vastaan, ellei sitten ole kirurgi. Eikä minulle todennäköisesti enää juuri tämän kirurgian jakson jälkeen tule tilaisuutta osallistua leikkauksiin (paitsi ehkä potilaana). Kuitenkaan kandina siellä ei juuri saanut mitään tehdä. En minä tietenkään odottanut pääseväni mitään tai ketään operoimaan, mutta meitä on koulutettu toimimaan assistenttina leikkaussalissa. Valitettavasti (tai tietysti potilaiden ja sairaalan toiminnan kannalta onneksi) kirurgeilla yleensä oli jo määritellyt assistentit, eli erikoistuvat lääkärit. Ja tietysti kirurgiaan erikoistuvan lääkärin on tärkeämpää olla paikalla kuin kandin. Yleensä siis leikkauksissa pääsi vain katselemaan. Joskus minut tai kurssikaverini jopa häädettiin salista pois, mistä ei tietenkään kovin mukava olo jäänyt.

Leikkausten lisäksi sekä kirurgialla että sisätaudeilla pääsee seuraamaan poliklinikkaa tai osastokiertoja. Meillä on myös opetuspoliklinikoita, joista olen tähän mennessä tykännyt eniten. Niillä pääsemme itse haastattelemaan ja tutkimaan potilaamme ja sitten käydään pienryhmän ja opettajan kanssa läpi potilaan asioita ja mietitään jatkosuunnitelmat. Potilaana olo tällaisella polilla on varmaan jokseenkin hermostuttavaa, kun lopulta paikalla on esimerkiksi neljä kandia ja se opettaja, ja itseäni varmasti ujostuttaisi potilaana siinä tilanteessa. Tosin opetuspolilla on paljon enemmän aikaa, ja potilaan ongelmat tullaan ehkä hoidetuksi perusteellisemmin. Esimerkiksi tehdessäni diabetespotilaan vuositarkastusta, minulla oli 45 minuutin vastaanottoaika, jonka jälkeen olimme vielä puolisen tuntia opettajan kanssa, ja potilaan terveydentila tuli kartoitettua aika huolellisesti.

Omat kokemukseni potilaista klinikan aikana ovat olleet todella positiivisia. Toki olen paljon potilaiden kanssa ollut aikaisemminkin tekemisissä, mutta nyt opiskelijan roolissa olen kokenut oikeastaan pelkkää positiivista suhtautumista meihin. Kaikki ovat antaneet tutkia ja olla paikalla sekä poliklinikalla että leikkauksessa. Olen ymmärtänyt, että toisin on esimerkiksi psykatrialla, minkä toki ymmärränkin. En varmaan itsekään haluaisi, että joutuisin arkaluontoisista psyykkisistä asioistani puhumaan usean ihmisen paikallaollessa. Noh, psykiatrian kliininen kurssi on itselläni sitten syksyllä edessä, ja saa nähdä miten siellä sitten käy.

En ole klinikan aikana juurikaan mainostanut omaa sairaanhoitajuuttani, vaikka toki monessa tilanteessa siitä olisi voinut mainita. Meidän kaikkien kandien pitää suoritttaa tiettyjä "temppuja", jotta opimme ne. Meillä on kortti, johon joku lääkäri tai hoitaja laittaa allekirjoituksensa kun on ensin todistanut, että olemme jotain tehneet. Tällaisia temppuja ovat esimerkiksi im- ja sc-pistokset, nenä-mahaletkun laitto, katetrointi ja kanylointi. Nämähän ovat kaikki sellaisia asioita, joita olen hoitajana tehnyt paljon, ja tuntui todella hölmöltä, että joudun tavallaan vielä todistelemaan osaavani tehdä ne. Itse asiassa, olen jopa opettanut kurssikavereitani katetroinnissa ja kanyloinnissa. Silti minäkin jouduin arvioitavaksi tässä kohtaa.

Sairaanhoitajan tarvikkeita, The old operating theatre museum & Herb garret, Lontoo

Sairaanhoitajuus on toki auttanut klinikassa. Osaan ihan eri tavalla toimia sairaalassa, tiedän toimintatavat ja työjärjestyksen. Osaan auttaa potilaiden siirroissa ja ymmärrän, mitä eri letkut ovat. On helppoa ottaa huomioon monia eri asioita, kun on tehnyt käytännön työtä ja nähnyt miten lääkärin määräykset oikeasti toteutetaan ja miten ne vaikuttavat potilaan hoidossa. On ollut myös vaikeaa saada lääkärin kierroista etenkään kirurgian puolella mitään uutta irti, koska kandina vieressä seurailu ei paljoa eroa siitä, mitä olen jo vuosia hoitajana tehnyt. Paitsi, että se on paljon vähemmän, koska en edes tunne kyseistä potilasta tai osaa kertoa hänen voinnistaan mitään lisätietoa.

En tiedä johtuuko siitä, että olen ennestään hoitaja, ja tottunut seuraamaan potilasta vähintäänkin työvuoroni ajan, ja joskus hoitamaan useanakin päivänä samaa potilasta, vai onko kyse vain luonteestani, mutta tykkään seurata potilaan vointia ja toipumista. Usein klinikan aikana olen mennyt katsomaan esimerkiksi parina seuraavana päivänä potilasta, jonka leikkauksessa olen ollut. Siksi onkin harmillista, että olemme niin lyhyen aikaa kussakin yksikössä, eikä potilaita tule useinkaan tavattua kohtaamisen jälkeen enää uudelleen. Ehkä tämän takia yleislääketiede minua eniten kiinnostaakin, omalääkärisuhteessa samaa potilasta pääsisi hoitamaan kenties vuosia.

Miten lääkisopiskelu on sitten muuttunut klinikkaan siiryessä? Todella paljon! Täysin oikeastaan. Klinikka on aivan erilaista kuin aikaisemmat lääkisopinnot. On melkein kuin olisi aloittanut uuden koulun. Luentoja ei oikeastaan ole kuin seminaarien yhteydessä, eikä koululla tule paljoa aikaa enää vietettyä. Maanantait ovat toki seminaaripäiviä, jolloin näkee kurssikavereita. Yleensähän siis klinikassa pyöritään vain sen oman klinikkaryhmän (8 henkeä) kanssa, eikä muita juuri näe kuin pukukaapeilla pikaisesti aamuisin tai iltapäivisin. Ruokalassa törmätessä ensimmäinen kysymys eri ryhmässä olevalle kurssikaverille yleensä on: "Missä te olette tällä viikolla?". Siinä sitten jaetaan kokemuksia puolin ja toisin, mikä missäkin toimii, ja ketä lääkäriä kannttaa esimerkiksi seurata.

Kokonaisuudessaan klinikka on ihan mukavaa. Tosin vaikka läsnäolo on periaatteessa pakollista joka päivä klo 8-15, ei se korreloi mitenkään oppimisen kanssa. Monesti klinikassa hengailu tuntuu vain ajan tuhlaukselta, koska ei ole mitenkään taattua, että lääkäri, jonka seurassa olet, haluaa mitään opettaa. Ymmärrän toki, ettei aina jaksa olla opetustuulella, etenkään kun joka päivä on paikalla uusi kandi, jonka osaamistasosta et tiedä mitään. Onneksi viikkoihimme kuuluu myös näitä aiemmin mainittuja opetuspoliklinikoita tai sitten opetuskiertoja, joista koen saaneeni aika paljon irti. Sen lisäksi tärkeimpiä asioita käydään viikoittain erilaisissa ryhmätöissä. Kuitenkin joskus täytyy vain lähteä osastolta esimerkiksi opiskelemaan, vaikkei kello vielä kolmea olisikaan.

Klinikka siis vaatii mielestäni paljon oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja rohkeutta. Koko ajan pitää antaa itsestään paljon, kun menet vieraisiin tilanteisiin ja tuppaudut vieraiden ihmisten seuraan seuraamaan näiden työntekoa. Samalla sitä kokee paljon epävarmuuden tunteita; mitä minun pitäisi tehdä ja mitä minulta odotetaan? Haluaakohan tuo lääkäri, että seuraan vain vierestä, vai voinkohan itsekin osallistua potilaan tutkimiseen? Jos kyselen, häiritseekö se tuota lääkäriä? Jos en kysele, vaikutanko välinpitämättömältä? Onko potilaasta kiusallista, jos häntä tutkitaan kahdesti? 

On myös paljon tuurista kiinni, millaisia asioita kullekin tulee vastaan. Paljon on itse luettava kirjoista, koska ei todellakaan ole taattua, että siellä paikassa, jossa sillä hetkellä olet, tulee esimerkiksi vastaan potilas, jolla sattuu sillä hetkellä olemaan sydänkohtaus. Iso osa oppimisesta tapahtuu itsenäisesti kirjojen kautta tai sitten vasta oikeasti työelämässä. Klinikka luo myös paljon paineita siksi, että nyt eletään viimeisiä hetkiä opiskelijana ennen ensimmäistä lääkärikesää! On siis viimeisiä tilaisuuksia olla se, joka ei vielä tiedä, tai jonka ei tarvitse tehdä päätöksiä. Kaikesta olisi otettava ja saatava mahdollisimman paljon irti juuri nyt.

Mutta se tällä erää klinikasta. Toivottavasti kerkeän kirjoittelemaan vielä jotain ennen kevätlukukauden loppua ja töiden alkua. Edessä on siis ensimmäinen jännittävä kesä lääkärinä, joka on aivan kulman takana. Alle kahden kuukauden kuluttua minäkin aloitan työt.
Kesä koittaa siis aivan kohta, ja tänään alkanut kesäaikakin siitä muistuttaa, vaikka paikoitellen vielä onkin lunta maassa ja kuulemma pakkasöitäkin luvassa.

Joka tapauksessa: kivaa kevättä kaikille!

Klinikan alkumetreillä

Ensimmäinen viikko klinikkaa takana! Ja kohtalaisen hyvin on tästäkin (suuresta) elämän muutoksesta selvitty. Kyseessä todella on ollut aikamoinen muutos aikaisempaan. Luennot ja pbl loppuivat siis kokonaan ja nyt joululoman jälkeen opiskelumme tapahtuu suurimmaksi osaksi käytännön parissa eli sairaalassa. Meillä on edelleen joitain ryhmätöitä, kuten aiemminkin, sekä maanantaisin seminaarit, joihin toki joskus kuuluu jotain luentojakin. Ainoastaan maanantait ja nuo yksittäiset ryhmätyöt vietämme vanhassa tutussa Arvo -rakennuksessa eli "koululla". Muuten vaeltelemme usein monen kandin ryhmässä valkotakkisena seurueena TAYS:n käytävillä. (Tai vaihtoehtoisesti Hatanpäällä, Pitkäniemessä tai jopa Seinäjoella!)

Klinikan alku stressasi todella ja kärsin toivottavasti vain nyt ensimmäiseen viikkoon rajoittuen univaikeuksista, eli yöuni oli aika katkonaista kun välillä piti kesken unienkin jäädä miettimään, että onko muistanut kaiken ja mitä sitä tulikaan eilen tehtyä... Onneksi stressi oli kuitenkin aika turhaa, koska ei klinikka todellisuudessa vaadi aivan niin paljoa, kuin olin kuvitellut. Tai sanotaanko vaikka niin, että on paljon itsestä kiinni miten raskaasti tai rennosti sen ottaa. Joka tapauksessa, opiskella täytyy koko ajan kuten aikaisemminkin, mutta edelleen lukemista voi harrastaa oikeastaan silloin kun itselle sopii.

Ensimmäisen klinikkaviikon maanantaina saimme kuunnella muutaman tunnin ajan infoja siitä, mitä tulevina kuukausina onkaan edessä; missä pitäisi olla milloinkin ja kenelle pitää ilmoittaa sairastumisesta... miten Seinäjoella (kyllä, opiskelemme osittain myös Seinäjoella, mutta tästä lisää myöhemmin) toimitaan ja asutaan, miten sairaalalla kuuluu pukeutua ja miten potilastietoja käsitellään asianmukaisesti (Eli suurimmaksi osaksi aika tuttua asiaa, mutta myös todella paljon uutta!) Kaiken kaikkiaan aikataulut ovat nyt klinikassa aika muuttuvia. Saman päivän aikana ollaan useassa eri paikassa ja jokainen päivä on erilainen. Ensimmäisen viikon perusteella voin myös sanoa, että on vähän tuurista kiinni, mitä asioita pääsee klinikassa näkemään, koska eri yksiköissä ollaan niin lyhyt aika.

Olemme yleensä viikon kerrallaan tietyssä klinikassa, eli esimerkiksi viikon urologialla, viikon päivystyksessä, kaksi viikkoa sisätaudeilla... Missään ei viivytä kovin kauaa ja esimerkiksi kirurgisissa yksiköissä on tarkoitus nähdä sekä osastoa, poliklinikkaa että leikkaussalinkin puolta. Joka päivä ollaan eri paikassa ja saattaa olla, että jos aamupäiväksi on suunniteltu opetuskierto (kaikille pakollinen) ja iltapäiväksi kahden tunnin ryhmätyö, ei siellä omassa sijoituspaikassa kerkeä olemaan kuin pari tuntia. Se on aika harmillista esimerkiksi leikkaussalipäivien kohdalla, koska usein leikkaukset kestävät useita tunteja ja minä ainakin haluaisin nähdä paljon erilaisia leikkauksia. Vaikkei minusta varmaan kirurgia tulekaan, on leikkaussalimaailma ihan omanlaisensa ja kovin kiehtova.

Minun kevääni sisältää sisätauti-kirurgisen klinikkajakson, eli kierrämme eri kirurgian aloja sekä sisätauteja ja kardiologiaa. Kaikkien näiden oppialojen opit pitäisi kevään aikana omaksua ja ne tentitään sitten toukokuussa yhdessä isossa tentissä, jossa voi olla mitä vain. Tässä kohtaa yhtenä paineistavana tekijänä on myös se, että tuosta tentistä täytyy päästä läpi voidakseen toimia lääkärinä ensi kesänä! Samoin kaikki tämän kevään ryhmätyöt ja muut suoritukset pitää saada tehtyä, jotta voi saada nelosvuoden opinnot suoritettua ja niin ikään ne kandilääkärin oikeudet...

Tässä vaiheessa tuntuu, että olen ihan hyvin kärryillä kaikesta ja ehtinyt itsenäisesti opiskelemaankin, vaikka toki päivät ovat olleet nyt paljon pidempiä kuin preklinikassa. Mitään ylimääräistä ei kuitenkaan tee mieli omaan elämäänsä tällä hetkellä ottaa ja esimerkiksi missään bileissä tai tapahtumissa ei tule enää käytyä. En niissä toki viime vuosina enää ole paljoa muutenkaan viihtynyt.

Opiskelu on edelleen mielenkiintoista ja nyt ehkä vielä mielenkiintoisempaa kuin aikaisemmin kun nyt pääsee "oikeisiin" hommiin. Kuitenkin, kuten aiemmin sanoin, paljon on tällä hetkellä kiinni itsestä ja omasta aktiivisuudesta. Klinikan voi ymmärtääkseni ottaa todella rennosti ja vältellä kaikenlaista ylimääräistä, tai sitten voi olla todella aktiivinen ja tunkea mukaan kaikkeen mielenkiintoiseen ja viettää omatoimisesti aikaa potilaiden kanssa näitä haastatellen tai tutkien. Itse ainakin aion nyt aluksi ainakin pyrkiä olemaan mahdollisimman aktiivinen. Meillä on mahdollisuus tehdä muutamia ylimääräisiä päivystysvuoroja joko leikkaussalissa tai ensiavussa ja nyt vähän houkuttelee ottaakin jokin sellainen. Tosin saa nähdä miten paljon klinikka todella verottaa voimavaroja kun tässä pidemmälle kevääseen päästään.