perjantai 23. elokuuta 2019

Ystävystyminen psykiatriaan

Kaksi viikkoa psykiatriaa takana, ja asenteeni kyseistä erikoisalaa ovat heittäneet kuperkeikkaa. Aikoinani sairaanhoitajaopinnoissa pyrin kaikin keinoin välttelemään kaikkea psykiatriaa läheltäkään liippaavaa. Pakollisen psykiatrisen harjoittelunikin tein mielenterveysseuran projektissa, joka oli lähinnä ennalta ehkäisevää toimintaa. Ketään kovin sairasta potilasta en silloin tavannut saati käynyt missään psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Psykiatria on siis aina jäänyt kovin vieraaksi, vaikka toki kirurgian osastolla psykiatrisista sairauksista kärsiviä potilaita onkin tullut hoidettua.




Minulla on ollut varmaan vähän samanlainen asenne kuin yhteiskunnalla vielä valitettavasti on psykiatrisia sairauksia ja psyykkeestä johtuvia häiriötiloja sekä näistä kärsiviä kohtaan: pelokas ja vähän ennakkoluuloinen. Ehkä minun todella olisi pitänyt aikoinani rohkaistua menemään psykiatrialle edes harjoitteluun, koska olisin ehkä oppinut kohtaamaan näitäkin sairauksia, ja lakannut vieroksumasta niitä. Omalla kohdallani syynä oli silloin varmaan se, että olin joutunut kohtaamaan kaikenlaista omaan elämääni kuuluvilla ihmisillä, enkä uskonut energiaani riittävän vieraiden ihmisten psyykkeen ongelmille. Nyt kun miettii, niin ehkä nimenomaan asioiden kohtaaminen olisi silloinkin auttanut. Psykiatrisiin ongelmiin tutustuminen ja siten niiden ymmärtäminen tekee niistä paljon vähemmän pelottavia ja vieraita.

Ennakkoluuloiset ja ongelman pois työntävät asenteet ovat myös siinä mielessä erikoisia, että varmasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta psykiatrisista sairauksista tai häiriöistä, jos ei omalla kohdallaan niin varmasti jollakulla läheisellä tai tuttavalla. Puhumattomuus ja ymmärtämättömyys varmasti myös pahentavat usein tilannetta ja lisäävät ongelmien esiintymistä. Toivottavasti asenteet tulevaisuudessa muuttuvat. Pitkällehän on jo nyt tultu, ja stigmaa edelleen rikotaan muun muassa erilaisissa somekampanjoissa.

Olen nyt psykiatrian jaksollani päässyt tutustumaan psykoosisairauksiin ja mielialahäiriöihin. Psykiatriaa meillä on kokonaisuudessaan kuusi viikkoa, joten paljon on onneksi vielä edessä. Tuntuu, että paljon on kuitenkin opittu jo nyt. Etenkin erilaiset potilaskohtaamiset ovat olleet korvaamattoman opettavaisia. Ei se lista masennusoireista tai diagnostisista kriteereistä ole mitään verrattuna siihen, että pääsee keskustelemaan masentuneen ihmisen kanssa tai edes seuraamaan vierestä kun kokeneempi kollega haastattelee itsetuhoista potilasta. Psykoosiakin on sanoin vaikea määritellä, ja se voi ilmentyä kovin eri tavoin ihmisestä riippuen.

Psykoosi- ja masennuslääkkeet tuntuvat myös aluksi ainakin todella sankalta viidakolta. Vaikka kesällä töissä jouduinkin näidenkin lääkkeiden kanssa tekemisiin, tuntui, että edelleen liikutaan melko vierailla vesillä. Nyt tämän kaksiviikkoisen aikana olen päässyt näkemään miten käytännössä eri psykoosilääkkeitä kokeillaan (koska se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle) ja miten niistä tulee vaste eli miten ne auttavat potilasta. En toki tässä lyhyehkössä ajassa ole kovin monen toipumista ehtinyt todistaa, mutta on silti ollut upeaa huomata, miten lääkkeet (ja tietysti kaikki muu apu, mitä osaston hoitajat ja muut ammattilaiset antavat) auttavat potilaita. Ennen lääkistä taisin suhtautua jokseenkin skeptisesti masennuslääkkeisiinkin, mutta kyllä ne todella toimivat.

Erilaisten lääkehoitojen lisäksi olemme päässeet näkemään sähköhoitoa. Sitä voidaan antaa esimerkiksi vakavaan / psykoottiseen masennukseen. Sähköhoito saattaa olla myös asiaan perehtymättömälle pelottavan kuuloinen asia, mutta käytännössä potilas on propofoli-unessa, jonka aikana aivoihin johdetaan (tarra)elektrodien kautta sähkövirtaa lyhyen aikaa. Aivoissa tapahtuu ikään kuin epileptistä purkausta, joka vapauttaa välittäjäaineita. Tämän jälkeen potilas herää hetken päästä, saattaa olla hieman sekava ja unelias, mutta hoidon vaste näkyy yleensä melko nopeasti. Hoito ei satu, eikä aiheuta muutakaan pysyvää haittaa. Täältä voi lukea aiheesta lisää, jos kiinnostaa ja linkin takaa löytyy myös sähköhoidon esittelyvideo!




Olen siis tutustunut jo tähänkin lyhyeen aikaan nähden monipuolisesti psykiatriaan, ja todennut sen kiinnostavaksi erikoisalaksi. Pelkoni ja ennakkoasenteeni psykiatriaa kohtaan ovat kaikonneet. Itse asiassa, voisin jopa harkita olevani psykiatrialla töissä jonkin aikaa. Yleislääketiede on edelleen se kaikkein kiinnostavin erikoisala, mutta vierailu esimerkiksi psykiatrialla olisi erityisesti terveyskeskustyötä ajatellen tärkeää ja hyödyllistä. Suurin osa masennuspotilaistakin hoidetaan perusterveydenhuollossa, ja jonkin arvion mukaan joka viidennellä yleislääkärin vastaanotolle tulevista potilaista on jokin persoonallisuushäiriö.

Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä, ja ne ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti tai keuhkokuumekin. Meistä jokainen tulee varmasti joko kohtaamaan jonkun psykiatrista hoitoa tarvitsevan tai painimaan näiden ongelmien kanssa itse jossakin elämän vaiheessa. Olisi siis tärkeää, että asenteet psykiatriaa kohtaan muuttuisivat avoimemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ainakin omista kokemuksistani nyt viisastuneena voin suositella kohtaamaan rohkeasti omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ottamaan selvää sellaisista asioista, joita vieroksuu ja välttelee. Mielenterveystalo on oikein hyvä paikka, lukea asioista lisää tai hankkia apua itselle tai kaverille, jos sellaiselle tulee tarve!




6 kommenttia:

  1. Ei hitsi, löysin sun blogin just :D Tein itse vastaavan eilen, lähihoitajasta lääkäriksi, itsekin 29-vuotias alanvaihtaja. Aion koluta sun blogin läpi kokonaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh hauskaa :) Toivottavasti saat tästä ajatuksia ja ideoita ja motivaatiota, jos sellaista kaipaat!

      Mut tohon sun toiseen kommenttiin, en mä kyl ehkä sairaanhoitajaa pitäis silleen helppona varavaihtoehtona. Tai siis ei se helppoo oo sekään, vaikka koulutus toki lääkäriin verrattuna on paljon helpompi. Mut työ sit itsessään ihan toista. Ja toisaalta, lääkärin työ on tosi erilaista kuin hoitotyö, mikä on tässä vuosien varrella kirkastunut. Lääkäri kun näkee niitä potilaita oikeasti tosi vähän ja tekee paljon enemmän paperityötä kuin hoitaja (vaikka hoitoalalla aina tätä manataan, miten joutuu kirjaamaan, kirjaamaan ja kirjaamaan...). Lääkärin työstä yli puolet on kuitenkin paperihommia. Että jos hoitoala on se, mistä tykkäät niin mieti vielä :)

      Mut toisaalta, tää on kyllä aivan mahtava ammatti, enkä ole katunut yhtäkään hetkeä, että päätin vaihtaa alaa. <3

      - sisarhentomedisiinari

      Poista
  2. Hei!
    Eksyin blogiisi lääkisopinnoista haaveilevana fysioterapeuttina. Saanko kysyä miten rahoitit/rahoitat lääkisopintosi? Itsellä nimittäin meinaa seinä nousta haaveen eteen, kun iso osa tukikuukausista on jo käytetty:/ Missä vaiheessa lääkiksessä voi alkaa tehdä palkallista lääkärin työtä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Anteeksi kun vastaus ja kommenttisi julkaisu on näin viipynyt. En ole käynyt täällä blogissa pitkään aikaan.

      Tosiaan, mulla loppuivat tukikuukaudet kakkosella (yliopisto-opintoihinhan saa vähän enemmän kuukausia kuin amk -opintoihin - mutta oot varmaan nämä Kelan sivuilta katsonut). Nostin sitä ennen opintolainan jne., vaikka eipä se toki kovin pitkälle riitä. Mulla oli onneksi säästöjä aiemmalta työuralta, ja olen tehnyt keikkaa opintojen aikana sairaanhoitajana. Monet mun kurssikaverit, joilla ei ole aiempaa tutkintoa, ovat tehneet töitä esimerkiksi lääkärifirmojen asiakaspalvelussa tai laboratorion näytteenottajina (eli "omalle alalle" pääsee tavallaan jo ennen kuin lupa lääkärinä toimimiseen on).

      Lääkärin töitä saa tehdä neljännen vuoden jälkeen nelosen oikeuksilla, mikä tarkoittaa sitä, että ollaan töissä esim. tk-vuodeosastolla tai sitten jollain erikoisalalla (jonka kurssin on käynyt) erikoissairaanhoidossa. Terveyskeskuksen vastaanottoa tai päivystystä ei saa hoitaa ennen kuin viidennen vuoden opinnot on suoritettu. Tämä tarkoittaa sitä, että lääkärin töitä lukuvuoden aikana (eli päivystystä) saa käytännössä tehdä vasta kutosella, eli viimeisenä vuonna.

      Amanuenssiksi eli lääkäriharjoittelijaksi pääsee kolmosvuoden jälkeen (tai toki sitä aiemminkin, mutta paikka pitää hakea itse, eikä ole sanottua, että kukaan ottaa amanuenssiksi esim. ykkösen tai kakkosen jälkeen - toki aina voi kysyä!). Yleensä amanuenssipaikat (joita saa koulun kautta, ainakin meillä) ovat sairaalassa, jossa harjoittelusta saa tosi huonoa palkkaa (1500 e / kk). Jos itse hankkii paikan vaikkapa jostain terveyskeskuksesta, niin voi saada paljon parempaakin palkkaa.

      Eli yhteenvetona:
      - Lääkistä joutuu käymään aika pitkälle, ennen kuin lääkärin töihin pääsee
      - Amanuenssuurista saa palkkaa, mutta huonoa, ja tämäkin tapahtuu vasta 3 opiskeluvuoden jälkeen
      - Lääkärinä ei voi keikkailla (päivystää) ennen kuin kutosella (toki jotain, esim. psykiatriaa tai sisätauteja tms. voi isossa sairaalassa päivystääkin, jos paikalla on joku koko ajan valvomassa kandia)

      Eli ei kannata lääkärin töiden varaan laskea opintojen rahoitusta. Kuitenkin pitää muistaa, että me eletään Suomessa, jossa toki on olemassa toimeentulotuki opiskelijallekin, jos tämä ei ole oikeutettu enää Kelan opintotukeen. Oman alan töitä tietysti voi ja kannattaakin viikonloppuisin tehdä, jos tähän vain on mahdollisuus. (Ja jos vain jaksaa, onhan se opiskelu vaativaa...)

      Toivottavasti tästä oli apua! :)

      Poista
  3. Lukisin mielelläni uusia postauksia lääkisvaiheistasi :) t. Heta

    VastaaPoista
  4. Blogisi tekstit ovat tosi mielenkiintoista ja inspiroivaa luettavaa! :)

    VastaaPoista