Wait for it...

Kun koko kevään on ahkerasti lähes joka päivä lukenut pääsykokeeseen, ja tuntuu, ettei aivoihin vain millään voi mahtua lisää tietoa, sitä alkaa jo ennemminkin odottaa koepäivää kuin paniikissa pelätä sen lähentymistä. Olisipa se koe jo ohi! - muistan ajatelleeni useita kertoja huhtikuun loppupuolella ja toukokuussa ennen pääsykoetta. Ja kummallisesti pääsykokeen ohi olemista juhlin enemmän kuin itse opiskelupaikan saamista kun sen aika tuli.

Olin siinä uskossa, että elämä ja olo helpottuisi huomattavasti kun jatkuvasta pääsykoestressistä päästäisiin toukokuun lopussa eroon ja pääsisi elämään taas normaalia elämää sekä aloittamaan kesätyöt Taysissa. Vielä mitä. Tein sen virheen, että katsoin mallivastaukset läpi ja arvioin omat pisteeni rutkasti alakanttiin ja tietenkin masennuin siitä, että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä tälläkään kertaa sisälle. 

Älyvuodon raakapistearvio -tilastot tosin väkisinkin saivat aikaan hetkittäisiä toivonpilkahduksia, koska muutkin olivat arvioineet pisterajaa suunnilleen niille tienoille, mihin itse olin omat pisteeni laskenut yltäväksi. En kuitenkaan sallinut itseni suoranaisesti edes elää toivossa, koska halusin suojella itseäni. Silti, tulosten odottaminen oli tuskallista. En pystynyt antamaan asian olla ja unohtamaan sitä, vaikka toki kesään kuului kaikkea muutakin (muun muassa sadetta, sadetta ja sadetta).

Voisi kuvitella, että tulosten tultua odottamisen tuska olisi päättynyt. Niin se tavallaan päättyikin: piinallinen epätoivomasennuksessa eläminen vaihtui yhtä piinaavaan (mutta eri tavalla kuitenkin) innostuneeseen odotukseen; ALKAISIPA SE KOULU JO! Voin kuvitella, että samanlaisia tunteita käyvät läpi nyt ensimmäiselle luokalle menijät. Siis ne 7 -vuotiaat. 

Ensimmäisten kahden viikon aikana en osannut muusta puhuakaan kuin lääkiksestä, ja puhuin siitä aivan kaikille. Tuloksista olin tietenkin soittanut kaikille läheisille tai vähintäänkin viestittänyt, ja päivittänyt facebookin. Sisäänpääsyä juhlittiin mökillä ystäväpariskunnan kanssa (oikean!) shampanjan kera. Samalla tutkailtiin Tampereen yliopistolta saamani paksun kirjeen sisältöä; ja kauhisteltiin bileiden määrää. Ystäväni sanoikin minulle: "Se taitaa nyt olla kuule niin, että yöuni on asia, josta sun täytyy aluksi luopua."

Vaikka II-vuosikurssin laatima opaslehtinen osaltaan hieman kauhistutti, oli se myös ihana tervetulotoivotus. Tuli sellainen olo, että minut otetaan avosylin vastaan, eikä oikeasti tarvitse pelätä yhtään mitään enää koskaan. Kaikki muu sitten olikin kyllä melko sekavan kuuloista, on vaikka mitä yhdistystä ja järjestöä ja toimea. Ja itse ensimmäisten orientaatioviikkojen lukujärjestys oli myös melko sekava sillisalaatti, joka sisältää ilmeisesti vähän kaikkea. Ainakin ensiapua. Se voi tulla tarpeelliseksi (vaikka toki itselläni taidot ovat hallussa).

Ekaluokkalaiset tuskin jännittävät ja kauhistelevat tulevaa bileiden määrää. Mutta se taitaakin olla ainoa ero. Minäkin jännitän ja mietin millaisia tulevat luokkakaverini ovat... ja noloa ehkä myöntää, saanko yhtään kavereita :D Varsinkin aluksi jännitti se, minkä ikäistä porukkaa vuosikurssillamme tulee olemaan, olenko kaikista vanhin ja onko meillä mitään muuta yhteistä kuin pääsykoemenestys ja toiveammatti. Onneksi nämä edelleenkin mahtavalta vaikuttavat kakkosvuoden hupituutorit (hupi -etuliite siksi, koska meillä on pbl*:ssä myös opettajatuutoreita) perustivat meidän kurssille facebook -ryhmän, jota kautta nyt olen saanut vähän vihiä tulevista opiskelutovereista, eikä nyt enää jännitä niin kamalasti kuin alussa.

Ei ehkä voi yleistää kaikkiin ekaluokkalaisiin, mutta minä ainakin uskon olleeni aikoinani aivan innoissani itse KOULUSTA, että pääsen opiskelemaan. Olin sitä silloin 20 vuotta sitten, ja olen sitä nyt. En malta odottaa, että pääsen luennoille, pbl*-istuntoihin ja lukemaan lääketiedettä. Varmaan se alkuinnostus haihtuu nopeasti, kun muistaa mitä se opiskelu oikeasti oli. Näiden työvuosien aikana aika saattaa olla kullannut muistoja jonkin verran. Saa nähdä, ehkä tulen vielä kiroamaan työmäärää ja tenttipaniikkia monestikin täällä. Mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa.

Nyt vaan keskityn innolla odottamaan tulevaa ja selailemaan jo hankkimiani koulukirjoja. Vaikka lääkäritutut varmasti ihan aiheestakin neuvoivat, ettei kannata ihan heti lähteä kaikkia kirjoja hankkimaan, tein sen silti. Liityin facebookissa heti Lääkiskirjamarkkinat -ryhmään ja sitä kautta hankin ensimmäisen vuoden kirjoja käytettynä. En tiedä, ovatko kaikki hankkimani kirjat meillä edes käytössä, mutta uskon niistä olevan joka tapauksessa hyötyä. Muutenkin taidan olla innostuneempi keräilemään kirjoja kuin sitten lukemaan niitä.

Mökillä fiilistelemässä kesäiltaa ja uusia koulukirjoja (histologia ja fysiologia).

*pbl = problem based learning, Tampereella ja Helsingissä lääkiksessä käytössä oleva opiskelumuoto