Vuoden viimeisiä ajatuksia - klinikkaa ja manuilua

"Joululomalla" ollaan oltu jo viikko. Joulu lähestyy (huomenna, ihanaa!) ja pian vanha vuosi haudataan ja uusi toivotetaan rakettisateessa tervetulleeksi. Jotenkin tuntuu, että olen jo todella pitkällä asennoitumassa vuoteen 2019. Asiaan on vaikuttanut suuresti klinikan alkaminen. Tuntuu, että tätä preklinikka -jäähyvästelyä ja klinikan jännittämistä on harrastettu jo (liiankin) pitkään, ja ehkä olen myös näihin teksteihin vuodattanut aika paljon siitä tunnemyräkästä, jota ainakin omassa sisimmässäni olen joutunut hetkittäin sietämään. Ehkä vuodatus näistäkin tuntemuksista on kuitenkin ihan oikeutettua, koska onhan tässä meneillään nyt suuri muutos pienen medisiinarin elämässä...

Saimme klinikan aikataulut viime maanantaina. Ensimmäisen työpäiväni jälkeen vietin neljä tuntia kirjoitellen kalenteriini tulevan kevään aikatauluja ja siinä sivussa heittäen mielessäni hyvästit omalle vapaa-ajalle. Siirryin nyt myös ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään sähköistä puhelimen kalenteria, koska tuntuu, ettei noista klinikka-aikatauluista muuten selviä hengissä. Olin toki tiedostanut etukäteenkin, että päivät olisivat pitkiä, mutta oikeastaan olin odottanut jotain viime kesän manuilun kaltaista tilannetta, että rennosti hengailtaisiin jollain osastolla päivä tai sitten toinen leikkaussalissa.

Hengitysteiden hallinnan harjoittelua viime jaksossa...

Todellisuudessa ainakin nyt aikataulujen perusteella vaikuttaa siltä, että klinikka on aikamoista edes takaisin suhaamista. Saman päivän aikana nimittäin saattaa olla neljässäkin eri paikassa sairaalalla tai koululla. On aamumeetingejä, opetuskiertoja, opetuspoliklinikkaa ja joinain päivinä ryhmätöitä koululla iltapäivästä. Toiseen klinikkaan kuuluu jokin etukäteen valmisteltava opetustilanne ja toista varten pitäisi edellisenä päivänä käydä tutustumassa polille tulevien potilaiden papereihin. Koko ajan pitäisi lukea - ja paljon. En tiedä miten tämä tulee käytännössä hoitumaan, mutta huomasin ainakin tänä syksynä stressin tekevän sitä, etten pystynyt omia aikataulujani miettimään kovin pitkälle ja yleensä katsoin samana aamuna mitä luentoja tulisi edessä olemaan. Ensi keväässä pelottaa se, että olen unohtanut valmistautua johonkin tehtävään tai opetustilaisuuteen etukäteen, koska en ole huomannut jotain pienellä präntättyä tekstiä vaadittavista esitehtävistä.

Noh, mutta se kaikki on edessä vasta ensi vuonna. Tätä vuotta on edessä vielä onneksi viikko. Ja nyt nautin tästä "minilomastani". Nimittäin joulun ansiosta saankin onneksi lomailla sentään viisi päivää. Oikeaa joululomaa minulla olisi koulun puolesta ollut kolme viikkoa, mutta sen valitsin viettää amanuenssina ensi kesän työpaikassani. Tilanne ei kuitenkaan ole lomailun suhteen niin kurja kuin etukäteen ajattelin. Pyhäpäivinä nimittäin ei terveyskeskuksessa ole lääkäriä. Toisaalta tämä monen päivän "tauko" tuotti perjantaina kovasti työtä osaston lääkärille (ja minulle) kun potilaita piti yrittää saattaa kotikuntoon jouluksi ja myös ennakoida pyhien aikana tapahtuvia muutoksia potilaiden voinnissa ja ohjeistaa hoitajia sitä varten.

Hengitystiet turvattu intubaatolla

Olen tykännyt tästä(kin) amanuenssuurista kovasti. Samalla lailla kuin viime kesänä, on töistä lähtiessä yleensä iloinen mieli. Ja sellainen olo, ettei ole mikään kiire lähteä töistä kotiin. On niin paljon opittavaa. Ja edelleen tunne oikeasta alan valinnasta vahvistuu entisestään. Minä kyllä niiiin tykkään lääketieteestä, lääkärin työstä ja potilaiden hoitamisesta. Jos olet sellainen ihminen, joka tykkää ratkaista arvioituksia tai tehtäviä, suosittelen lääkärin työtä lämpimästi. On todella tyydyttävää, kun huomaa osuvansa oikeaan tai tietävänsä miten potilasta pitäisi hoitaa. Toki mukana on paljon epävarmuutta ja omien ratkaisujensa kanssa elämistä. Lääkärin työssä vastuu on suuri ja se kyllä painaa. Minäkin tunnen sen, vaikkei oikeaa vastuuta tällä hetkellä vielä olekaan.

Voin kuitenkin myös suositella edeltävää amanuenssuuria siihen työpaikkaan, missä tulee ensimmäisen lääkärikesänsä viettämään. Nyt jo nimittäin tuntuu, että kynnys töihin menemiseen on madaltunut todella paljon. Olen oppinut käyttämään minulle täysin uutta potilastietojärjestelmää ja saanut jotain hajua osaston päiväjärjestyksestä ja toiminnasta. Vaikken todellakaan hoitajien nimiä vielä muista, kasvot alkavat ainakin käydä tutuiksi. Myös potilaat käyvät tutuiksi, koska hoitoajat osastolla ovat niin pitkiä. Monet vanhukset odottavat esimerkiksi pysyvää laitospaikkaa, jonka saamiseen voi mennä jopa kuukausia.

Minulle uudessa paikassa yleensä on haasteena se, millä tasolla potilaita hoidetaan. Olen tottunut toimimaan erikoissairaanhoidossa, jossa potilaita ei oikeastaan koskaan lähetetä eteenpäin vaivansa kanssa, koska ollaan jo siellä, missä ko. vaivaa hoidetaan. Perusterveydenhuollossa taas kaikessa "vaikeammassa" vähintäänkin konsultoidaan ja tarvittaessa potilas lähetetään sairaalaan tutkimuksiin ja hoitoon. Päivystyksessä taas minulle oli hankalaa se, että siellä keskitytään vain yhteen akuuttiin vaivaan ja kaikesta muusta pitäisi potilas neuvoa menemään omalle lääkärille. Tässä on miettimistä myös tulevaisuuden suhteen. Millaisessa paikassa sitä haluaa olla töissä? Erikoissairaanhoidossa en ehkä haluaisi työskennellä siksi, että siellä osaaminen kaventuu niin pieneen alaan yleensä. Toisaalta taas terveyskeskuslääkärinä varmaan alkaisi harmittaa se, ettei potilaita kaikissa asioissa voi hoitaa "loppuun asti" vaan heidät pitää lähettää eteen päin erikoislääkärille. Päivystys on todella mielenkiintoista ja siellä näkee kaikenlaista. Olisiko se kuitenkaan oikea paikka minulle, joka haluan hoitaa potilaita kokonaisvaltaisesti? Noh, päätöstä ei onneksi vielä tarvitse tehdä.

Tällaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin päättyy varmaan tämä vuosi blogikirjoittelun osalta.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019!