Häiriöitynyttä hermostoa

Viime jaksomme, kolmosen kevään toinen jakso, oli nimeltään Hermoston toimintahäiriöt. Kokonaisuudessaan se oli neurologiaa, kliinistä sellaista.

Kakkosvuoden syksyllä opiskelimme hermoston rakennetta ja toimintaa perusanatomian ja -fysiologian näkökulmasta. Silloin pänttäsimme eri aivoalueita ja hermoratoja. Opiskelimme miten liikkeet saavat alkunsa aivoissa ja miten ne kulkevat sähköisenä käskynä lihakseen esimerkiksi kämmenessä. Opiskelimme myös muun muassa unen ja muistin toimintaa sekä eri aisteja. Mielenkiintoisinta ja mielestäni hyödyllisintä silloin oli opetella aivohermot, jotka jäivätkin mieleen aika hyvin.

Tässä jaksossa tärkeää asiaa tuli koko ajan lisää. Painotus oli nyt sairauksissa, niiden diagnostiikassa ja hoidossa. Opiskelimme ja kartutimme tietojamme Parkinsonin taudista, Alzheimerin taudista, aivoverenkiertohäiriöistä, MS-taudista, kehityshäiriöistä, neuromuskulaaritaudeista (eli hermo-lihastaudeista) sekä aivokasvaimista. Sen lisäksi harjoittelimme neurologisen statuksen (eli kaikkien niiden testien, mitä lääkäri tekee potilaalle yrittäessään selvittää mikä tällä on vikana) tekoa sekä toisillemme että oikeille potilaille neurologisella osastolla.

En edelleenkään voi sanoa olevani mitenkään innoissani neurologiasta. Se on mielestäni älyttömän vaikeaa, monimutkaista ja jollakin tapaa toivotonta. Neurologinen diagnostiikka on toki aika cool hommaa, koska näillä erilaisilla (maallikon silmään varmaan omituisilla) testeillä saadaan selville todella paljon potilaan neurologisesta tilasta ihan ilman mitään laboratoriokokeita tai röntgenkuvia. Häiriö, joka ilmenee esimerkiksi kädessä, voidaan jäljittää aivoihin asti. Onhan se ihmeellistä. Samaan aikaan kuitenkin toivottomuus nousee pintaan siinä, että vaikka potilaasta voitaisiin diagnosoida jos jonkinlaista ongelmaa oireiden taustalla, ei niille useinkaan voida tehdä yhtään mitään.

Mielestäni neurologiset sairaudet ovat siinä mielessä surullisia, että ne ovat suurimmaksi osaksi parantumattomia ja johtavat ennenaikaiseen kuolemaan. Monessa tapauksessa oireita voidaan tietenkin lievittää, mutta itse taudin kulkua ei voida pysäyttää. Esimerkkejä tällaisista ovat hyvin tunnetut ALS ja Alzheimerin tauti. On myös kovin surullista, miten vamma pienellekin aivoalueelle voi saada aikaan niin kokonaisvaltaisen vaikutuksen kehoon. Esimerkiksi Brocan (puhe) alueen tuhoutuminen vaikkapa aivoinfarktin seurauksena johtaa kykenemättömyyteen kommunikoida puhuen.

Tietysti kaikki sairaudet ja sairastaminen ovat jollakin tapaa surullisia. Potilaiden kohtalot herättävät myötätuntoa ja myöskin kiitollisuutta omasta terveydestään. Usein kuitenkin tilanne on se, että lääkärinä voi puuttua asiaan ja parantaa potilaan. En itse ehkä ole valmis luomaan uraa sellaisella alalla, jolla potilaat useimmiten eivät kokonaan parane. Ehkä tämä suhtautumiseni tulee joskus muuttumaan, mutta ainakaan tällä hetkellä neurologia ei ole omalla listallani ensimmäisten erikoistumisvaihtoehtojen joukossa.

Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, etten koe opetuksen tässä jaksossa (kuten en siinä aikaisemmassakaan hermostojaksossa) olleen yhtä hyvää kuin muissa jaksoissa. En tiedä mikä siinä on, mutta aina tuntuu, ettei neurologiasta oikein saa otetta. Koko jakson ajan tuntui kuin olisi ollut ihan pihalla siitä, mistä luennoilla tai seminaareissa puhuttiin. Tuntui, että olin unohtanut kaiken aikaisemmin opitun ja oli todella vaikeaa muistella aikaisemmin opeteltuja aivojen alueita samaan aikaan kun päähän olisi pitänyt änkeä uutta tietoa sairauksista. Tenttiviikolla asiat onneksi selkiytyivät, kuten yleensäkin, mutta silti jäi tunne, että opetuksen olisi voinut organisoida jotenkin paremmin.

Toki neurologia on aina ollut se, mistä olen pitänyt vähiten. Se jäi jo sairaanhoitajaopintojen aikoina vähemmälle, enkä koskaan oikein ollut neurologialla edes harjoittelussa. Neurologisten potilaiden hoidosta minulla on kaikkein vähiten kokemusta, vaikka toki esimerkiksi aivoinfarktin saaneita vanhuksia on urallani tullut useinkin vastaan. Ehkäpä siksi, kun oma pohjatietoni on ollut niin hatarissa kantimissa, uuden tiedon rakentaminen on neurologian osalta ollut erityisen vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan Hermoston toimintahäiriöt -jakso oli mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä. Neurologiset sairaudet ovat yleisiä ja niitä tulee varmasti vastaan sitten tk-työssä valmistumisen jälkeen. Toivoisin vain, että jossain kohtaa olisi enemmän aikaa paneutua niihin syvällisemmin ja ehkä myös kerrata sitä neuroanatomiaa, joka tuntuu suurelta osin unohtuneen. Tuskin sitä aikaa löytyy, kuten tähänkään asti ei ole löytynyt, mutta varmaan sitten vielä klinikassa nämäkin asiat kertautuvat ja lopulta ne opitaan ihan kantapään kautta.