Nimittäin minä pidän tästä jaksosta. Onhan se toki hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Mutta ehkä hyvällä tavalla. Emme tietääkseni tule tässä jaksossa varsinaisesti opiskelemaan mitään sairauksia (ainakaan kovin spesifisesti) vaan enimmäkseen erilaisten diagnostisten testien käyttöä, hyötyjä ja tarpeellisuutta. Opimme olemaan kriittisiä tutkitun tiedon suhteen ja miettimään sitä, millaisia tutkimuksia potilaalle kannattaa tehdä diagnostiikan saralla, ja mitä ei.
Tutoristunnotkin ovat aikaisemmasta poikkeavia. Nyt ne ovat vihdoin sellaista Housemaista pohdiskelua, mitä ehkä alunperin odotinkin. Nyt tutoristunnot sisältävät pelkästään sitä osaa, mistä minä olen aina pitänyt, brainstormausta. Minulle mieluisin osuus tutoristunnoissa on aina uuden potilastapauksen avaus; luemme tekstin ja sitten keskustelemme siitä. En ole koskaan liiemmin pitänyt purkutilaisuuksista, joissa jokainen enemmän tai vähemmän omiin muistiinpanoihinsa pohjautuen kertoo muille samoja asioita, joita kaikki ovat kotona lukeneet, ilman sen kummempaa aiheen pureskelua tai soveltamista.
Nyt taas tutoristunnoissa emme saa oppimistavoitteita. Kaikki tieto on tavallaan jo omassa päässämme. Viimeksi esimerkiksi pohdimme sepelvaltimotaudin todennäköisyyttä erilaisilla potilailla, arvioimme rasituskokeen tarvetta ja tulkitsimme sydänfilmejä. Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys ja sen merkitys oikeassa potilastyössä konkretisoitui ihan eri tavalla kuin Rintakipu ja hengenahdistus -jaksossa nyt kun sitä sai pyöritellä ja sijoittaa "tosielämään".
Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys tarkoittaa siis sitä, miten todennäköistä on, että potilaalla on oireiden ja muun anamneesin (esitietojen) perusteella sepelvaltimotauti, eikä rintakivun voi olettaa johtuvan esimerkiksi närästyksestä. Tähän vaikuttavat ikä ja sukupuoli sekä sukuanamneesi, kolesteroliarvot ja elintavat (erityisesti tupakointi). Mikäli vastaanotolle tulee 30-vuotias tupakoimaton hoikka nainen, jolla ei ole edes kohonnutta verenpainetta, on hyvin epätodennäköistä, että rintakivun taustalla olisi sepelvaltimotauti. 65 -vuotiaan ylipainoisen tupakoivan diabeetikkomiehen kohdalla tilanne taas on aivan toinen.
Diagnostisen testin (eli esimerkiksi tietyt labrakokeet, rasitus-ekg, magneettikuvaus jne.) valinta taas riippuu tästä ennakkotodennäköisyydestä sekä itse testistä. Mikäli sairauden todennäköisyys on hyvin matala jo etukäteen (kuten tällä 30 -vuotiaalla naisella), ei rasitus-ekg:n tekeminen anna oikeastaan mitään lisäinformaatiota. Kaikissa testeissä on aina vaara vääriin positiivisiin (eli että terve saakin positiivisen testituloksen, joka viittaisi sairauteen) tai vääriin negatiivisiin (testin mukaan sairas olisikin terve), joka sitten taas altistaa potilaan uusille testeille, joista voi olla haittaa. Turhia testejä ei ole myöskään taloudellisesti mitenkään kannattavaa tehdä (vaikka itse testi ei olisi kovin kallis, se on pois joltakulta toiselta, joka oikeasti olisi sitä tarvinnut ja nyt joutuukin odottamaan pidempään).
Toisaalta sitten taas tuntuu, että tämä jakso on yhtä deadlinejen juhlaa. Tieteellisten tutkimusten tulkintaa ja muita hyödyllisiä taitoja opiskellaan jakson aikana monissa ryhmätöissä, joita varten on moodlessa ennakkotehtäviä sekä artikkeleita tylsiä hetkiä piristämään. Lisäksi tietysti on se aikaisemmin mainitsemani EBM -työ sekä kotitentti parin kanssa ja seminaari, joita varten pitää valmistautua ja lukea tutkimuksia. Tekeminen ei siis lopu kesken ja pitää olla kyllä kalenteri kädessä tarkkana siitä, että tehtävät tulevat aikarajoihin mennessä tehdyiksi. Onneksi sentään ei ole tenttiä.
Uskon, että tästä jaksosta selvitään ihan kunnialla ja jonkinlainen mielenkiinto jaksaa säilyä loppuun asti. Hyvin pian koittaakin sitten kesäloma ja AMANUENSSUURIT. Jännää.. Mutta niistä sitten oma juttunsa joksus tuonempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti