Ainakin Tampereella elettiin muutama päivä jänityksessä lakkouhan alla, kun yliopistohenkilökuntaa koskeva lakkouhkaus roikkui päällä kuin musta pilvi. Huomiselle oli annettu nimittäin lakkouhka, mikä lakon toteutuessa olisi tarkoittanut kaiken opetuksen peruuntumista ilman mitään korvaavan opetuksen järjestämistä myöhemmin. Omalla kohdallani se olisi tarkoittanut sitä, että tähän jaksoon kuuluva potilaan tutkiminen olisi peruuntunut ja erään ystäväni kohdalla potilaan haastattelun videointiharjoitus olisi jäänyt kokonaan tältä kolmosvuodelta (ja siis koko lääkikseltä) puuttumaan. Se jos mikä olisi ollut epäreilua!
Onneksi lakko ei toteudu vaan osapuolet pääsivät sopuun ja me opiskelijat saamme opetusta ja harjoitella tärkeitä taitoja suunnitelman mukaisesti. Uhka kuitenkin laittoi miettimään paljon sitä, miten tärkeitä nämä harjoitustilanteet oikeasti ovatkaan meidän lääkäriksi kasvamisemme kannalta. Etenkin ystäväni puolesta harmitti jo valmiiksi tuo vuorovaikutusharjoituksen väliin jääminen. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin!
Omalla kohdallani vuorovaikutustaidot eli ”potilaan” haastattelun videointi -harjoitus oli ajankohtainen pari viikkoa sitten. Tuo harjoitus kuuluu kaikilla kolmosilla lukujärjestykseen Tampereella jossain kohtaa lukuvuotta. Puolella kurssistamme se oli jo syksyllä, kun me muut taas paahdoimme silloin ruotsinopintojen parissa.
Tämä vuorovaikutustaitoharjoitus kuumotteli jo aikapäiviä ennen kuin se edes oli lähitulevaisuudessa, koska onhan se nyt aika hurjaa, että pidät ”ensimmäistä kertaa” ”vastaanottoa”, jonne tulee joku ventovieras ”potilas” (meidän leikkipotilaamme olivat yleensä jonkin järjestön kokemuskouluttajia, esimerkiksi reumaliitosta jne.), ja sitten se vielä kuvataan. Ja katsotaan. Muiden kurssikavereiden, noiden ”potilaiden” ja opettajien läsnäollessa. Onneksi ryhmäkoko noissa tilanteissa oli vain neljän opiskelijan suuruinen, joten omaa naamaa ei tarvinnut tuijotella koko kurssin kanssa yhdessä arvostellen.
Kaikesta jännityksestä huolimatta potilaan kohtaamista pidän itselleni aika luontevana, koska tietenkin sairaanhoitaja usein työskentelee potilaan kanssa jopa intiimimmin kuin lääkäri. Läsnä ollaan kaikenlaisissa tilanteissa ja pokka pitää pitää, tuli vastaan mitä vain. Potilaaseen pitää kyetä luomaan luottamuksellinen hoitosuhde, jotta se mitä itse sanot tulee vastaanotetuksi ja myöskin potilas voi kokea tulevansa kuulluksi ja uskaltaa kertoa oireistaan tai voinnistaan sinulle. En pelkää potilaita, mutta pelkäsin (tai ehkä parempi sanavalinta on jännitin) videokuvaamista ja koko tilanteen ”arvioimista” jälkikäteen.
Koin oman harjoitukseni menneen ihan hyvin, vaikka potilastapaus olikin todella vaikea ja ehkä hieman harmitti, että niin paljon keskityttiin itse diagnostiikkaan ja hoitoon, vaikka tuossa harjoituksessa pääpointti olikin vain vuorovaikutus ja potilaalle olisi voinut määrätä vaikka yksisarvisjauhetta vaivan hoitoon ilman, että siihen puututtaisiin. Ehkäpä kuitenkin juuri hankalan tapauksen vuoksi harjoitus olikin niin opettavainen. Tietysti videolta myös näki paljon sellaisia asioita, joita ei itse tiedosta (kuten esimerkiksi käsien vääntely tai suun liikuttelu typerästi potilasta kuunnellessa x)).
Koen olevani ihan hyvä vuorovaikuttaja ja yleensä tulen potilaiden kanssa todella hyvin toimeen. Uskon kokemuksen opettaneen lukemaan ihmisiä melko hyvin ja työskentelemään oman persoonani lisäksi myös ammattilaisena. Kuitenkin parantamisen varaa on aina. Kuten tuosta videoharjoituksesta opin, voisin tuoda enemmän esiin omaa ajatusprosessiani potilaan suuntaan. Potilaat kun eivät ole ajatusten lukijoita. Etenkin nykypäivänä kun maallikotkin yleensä ovat hyvin valveutuneita ja ehkä jopa suhtautuvat joskus epäluuloisesti lääkäreihin, on tärkeää perustella omaa toimintaansa ja valintojaan. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että minun pitäisi enemmän selventää potilaalle, miten olen hänen oireensa ymmärtänyt ja mistä arvelen niiden johtuvan. Yleensä hoitomuodot perustelenkin kyllä ja annan potilaalle myös tilaa vaikuttaa omaan hoitoonsa.
Kaikesta jännittävyydestään huolimatta ja ehkä pienestä harmistuksesta toivuttuani olen kyllä sitä mieltä, että tuo vuorovaikutustaidot -harjoitus on yksi tärkeimmistä ja opettavaisimmista lääkiksen ryhmätöistä ja olen oikein iloinen ystäväni puolesta, ettei lakkouhka vienyt tätä oppimismahdollisuutta häneltä! :)
Näin jälkikäteen sanottuna, olen omasta puolestanikin iloinen, ettei tämänpäiväinen potilaan neurologinen tutkiminen peruuntunut, koska olihan se nyt hauskaa! On mukavaa oppia uutta ja päästä käyttämään uusia taitoja ihan käytännössä. Ja ainakin omalle kohdalleni sattui oikein mukava potilas, jonka kanssa aika vierähti ihan siivillä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti