Johdantojakso on nyt vihdoin purkissa ja viikonlopun jälkeen alkaa vihdoin se oikea opiskelu! Tätä on toisaalta kovasti odotettu, toisaalta hieman paniikissa pelätty. En tiedä yhtään, miten rankkaa opiskelu todellisuudessa tulee olemaan, miten syvällisesti asiat pitää osata ja miten paljon pbl tuottaa "vapaa-ajalla" työtä. Eli kuinka monta tuntia sitä täytyy koulun jälkeen kotona oikein lukea.
Tällä hetkellä tulevan jakson (solut ja kudokset) aikataulu näyttää aika löysältä. Päivät loppuvat lähes aina melko aikaisin. Päiviä, jolloin opetusta on klo 8-16 taisi olla vain pari. Luennothan eivät ole pakollisia, toisaalta taas kaikki ryhmätyöt, mikroskopoinnit ja tutor-istunnot ovat. Eli poissa ei voi olla, vaikka olisi kipeä. Tai varmaan nämä jonkin verran ovat neuvoteltavissa olevia asioita, mutta pahimmassa tapauksessa johonkin seminaariin/harjoitustyöhön joutuu menemään sitten ensi vuonna, jos nyt tulee jokin ylitsepääsemätön este. Aikataulun väljyys on kuitenkin varmaan vain näennäistä, itsenäistä opiskelua on varmasti niin paljon, että viikkotuntimäärä tulee täyttymään ja ylittymäänkin.
Johdanto-jaksolla olin aika usein läsnäoloa vaativissa seminaareissa ja paneeleissa tylsistynyt. Muutaman luennon skippasin, ja joukossa oli myös jotain, joissa kyllä olin, mutta jälkikäteen toivoin, että olisin skipannut nekin. En tarkoita moittia mitään näistä paneeleista tai seminaareista tai infoluennoista sinänsä. Uskon, että ne olivat monelle hyödyllisiä ja mielenkiintoisia. Oma taustani on kuitenkin niin erilainen kuin monen muun opiskelukaverini. Olen ollut työelämässä, olen nähnyt potilaita, olen hoitanut heitä. Olen opiskellut terveydenhuollon etiikkaa, olen myös pohtinut sitä ja siihen liittyviä erityistapauksia ihan oikeissa tilanteissakin. Olen myös nähnyt lääkärintyötä ihan läheltä, sen hyviä ja huonoja puolia, ja omat mielikuvani tulevasta ovat aika realistisia. Tiedän paljon yhteiskunnasta terveydenhuollon näkökulmasta, osaan ainakin jonkin verran terveydenhuollon lainsäädäntöä ja byrokratiaa. Olen myös pohtinut kaikkia näitä asioita usein, ja monipuolisesti. Tuntui siis välillä jokseenkin turhauttavalta istua kaksi tuntia paneelissa kuulemassa muiden mielipiteinä tai mietintöinä asioita, jotka itse olisin pohtinut läpi viidessä minuutissa.
Johdantojakso sisälsi kaikkia näitä asioita, joita edellä luettelin. Lisäksi monet luennot olivat opiskeluun liittyviä käytäntöjä tai oheistoimintaa käsitteleviä. Nekin todella hyödyllisiä uuden opiskelijan kannalta, mutta enimmäkseen vain kertausta, koska ainakin tämä uusi opiskelija oli innostuksissaan jo "kesäloman" aikana ottanut selvää lähestulkoon kaikesta mahdollisesta.
Kuten sanottu, en halua mitenkään moittia johdantojaksoa. Etiikka, potilas-lääkärisuhde, lainsäädäntö ja etenkin potilaan näkökulma ovat erittäin tärkeitä aiheita lääkärintyössä. Mielestäni meidän taipaleemme lääketieteeseen alkoi ihan oikealla tavalla. On hienoa, että vuorovaikutusasioihin panostetaan opetuksessa. On hienoa, että heti alkuunsa meistä aletaan muovata eettisesti oikein toimivia, korkealla moraalilla varusteltuja ihmisläheisiä lääkäreitä. Omalla sairaanhoitajataustallani kaikki nämä asiat olivat vain jo vanhan, sata kertaa kerratun opin kertaamista. Koska uskokaa minua, sairaanhoitajaopinnoissa etiikka ja potilaan kohtaaminen ovat kaiken a ja o.
Varmasti kaikkien muiden mielestä yksi hienoimpia juttuja johdantojaksolla oli opintokäynnit. Oli se siis minustakin sinänsä hieno kokemus, ja hyödyllinenkin, ja mukavaa vaihtelua. Mutta edelleen, olen kohdannut satamäärin potilaita jo aikaisemmassa elämässäni, joten ymmärrettävästi en ollut yhtä innostunut kuin muut. Me siis kävimme pareittain eri poliklinikoilla/terveyskeskuksissa seuraamassa potilaan ja lääkärin vuorovaikutusta. Haastattelimme potilaitamme mm. heidän kokemuksistaan lääkärin vastaanotolla ja siitä, millainen on hyvä lääkäri. Sitten seurasimme ja havainnoimme itse vastaanottotilannetta "kärpäsenä katossa". Oma käyntini sujui hyvin ja sain paljon hyvää aineistoa potilasta haastattelemalla ja seuraamalla. Onnistuin myös siinä, etten tullut paljastaneeksi potilaalle (tai muullekaan henkilökunnalle) olevani jo ennestään sairaanhoitaja. Vähän etukäteen jännitti, jos potilas sattuisi kysymään jotain omasta taustastani tai ihmettelemään kun olen näin "vanha" vasta-aloittanut opiskelija... onneksi ei kysynyt. Halusin olla ihan täysin vain lääkäriopiskelijan roolissa siinä tilanteessa, kuten jatkossakin.
Roolissa pysyminen tulee varmasti olemaan haastavaa jatkossakin, ja tietenkin minun pitää hyödyntää sitä osaamista, jota minulla jo on. On jännä nähdä, millaisiin tilanteisiin tulevaisuudessa joudun ja miten niistä selviän (sovellanko sairaanhoitajuuttani). Esimerkiksi ensiaputilanteet. (Toivottavasti en joudu niihin muutenkaan!) Meille opetettiin siis peruselvytystä heti toisella viikolla, siis maallikkoelvytystä. Painelu-puhalluselvytystä. Hoitoelvytys tulee sitten joskus myöhemmin. Mutta samalla kerrottiin, että jos siviilissä joudumme ensiaputilanteisiin, me olemme siellä maallikkoja, vaikka kuinka olisimme lääköriopiskelijoita (tietenkin on velvollisuus toimia omien kykyjensä mukaan). Mutta minä en kuitenkaan ole maallikko. Olen jo ammattilainen. Hämmentävää.
Tuntuu kuitenkin jo nyt, että pikkuhiljaa se sairaanhoitajuus alkaa rapista pois ja tilalle tulee lääkäriys ja siihen kasvaminen sekä ennen kaikkea kollegiaalisuus. Uusinta Flatusta (kandiseuramme lehteä) lainatakseni, me todella elämme Kaupin kampuksellamme eräänlaisessa kuplassa. Olemme erossa muista opiskelijoista, ja tapahtumamme ovat lähinnä lääkisläisille. Itse en ollut vielä edes kiinnostunut käymään poikkitieteellisissä haalaribileissä tai Kolmioissa. En ole vielä kiinnostunut tutustumaan muiden tiedekuntien opiskelijoihin, kun en vielä tunne edes omia vuosikurssilaisiani. Toivon, että tämä tunne johtuu vain siitä, että haluan ensin tutustua "omiini" eikä se ole mikään päällejäävä tarve seurustella vain lääketiedettä opiskelevien ihmisten kanssa. Toivon myös, ettei sairaanhoitajuus kokonaan katoa ajatusmaailmastani. Ainakin hallituksen esittämä leikkauslista sai minussa pienen hoitaja-aktivistin heräämään ja nousemaan barrikadeille. SUNNUNTAILISIÄ EI KUULU LEIKATA! Argh.
Sen enempää leikkauslista-asiasta täällä avautumatta voisin jatkaa vielä johdanto-jakson käsittelyä hieman. Nimittäin sen tarjoamalta sosiaaliselta osalta. Voin sanoa, että meidän kurssi on kyllä aivan ehdottomasti maailman kaikkien aikojen paras lääkiksen vuosikurssi! Meillä on uskomaton ryhmähenki, ja esimerkiksi eiliseen jalkapalloturnaukseen panostimme ihan täysillä ja vain reilu kahden viikon tuntemisen jälkeen meillä oli oikea joukkuehenki, me olimme ME.
Olen todella iloinen tästä elämänvalinnastani, niiiiiin iloinen, että pääsin kouluun ja kaiken kaikkiaan vain hyvin onnellinen.
Tuntuu kuitenkin jo nyt, että pikkuhiljaa se sairaanhoitajuus alkaa rapista pois ja tilalle tulee lääkäriys ja siihen kasvaminen sekä ennen kaikkea kollegiaalisuus. Uusinta Flatusta (kandiseuramme lehteä) lainatakseni, me todella elämme Kaupin kampuksellamme eräänlaisessa kuplassa. Olemme erossa muista opiskelijoista, ja tapahtumamme ovat lähinnä lääkisläisille. Itse en ollut vielä edes kiinnostunut käymään poikkitieteellisissä haalaribileissä tai Kolmioissa. En ole vielä kiinnostunut tutustumaan muiden tiedekuntien opiskelijoihin, kun en vielä tunne edes omia vuosikurssilaisiani. Toivon, että tämä tunne johtuu vain siitä, että haluan ensin tutustua "omiini" eikä se ole mikään päällejäävä tarve seurustella vain lääketiedettä opiskelevien ihmisten kanssa. Toivon myös, ettei sairaanhoitajuus kokonaan katoa ajatusmaailmastani. Ainakin hallituksen esittämä leikkauslista sai minussa pienen hoitaja-aktivistin heräämään ja nousemaan barrikadeille. SUNNUNTAILISIÄ EI KUULU LEIKATA! Argh.
Sen enempää leikkauslista-asiasta täällä avautumatta voisin jatkaa vielä johdanto-jakson käsittelyä hieman. Nimittäin sen tarjoamalta sosiaaliselta osalta. Voin sanoa, että meidän kurssi on kyllä aivan ehdottomasti maailman kaikkien aikojen paras lääkiksen vuosikurssi! Meillä on uskomaton ryhmähenki, ja esimerkiksi eiliseen jalkapalloturnaukseen panostimme ihan täysillä ja vain reilu kahden viikon tuntemisen jälkeen meillä oli oikea joukkuehenki, me olimme ME.
Olen todella iloinen tästä elämänvalinnastani, niiiiiin iloinen, että pääsin kouluun ja kaiken kaikkiaan vain hyvin onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti