Jotenkin olen ajatutunut tässä tämän lukuvuoden kuluessa siihen ajattelutapaan, että jos on ihan rauhallinen ja hyvä olo kouluasioiden suhteen niin tutoreita tai muitakaan juttuja ei ole tehnyt kunnolla ja jossain vaiheessa pakosti iskee todellisuus paniikkina päälle. En tiedä mistä se johtuu, mutta tämä jakso on sujunut melko stressittömästi näiden kahden ja puolen ensimmäisen viikon aikana. Myöskään tansseista en jaksa enää oikein stressata.
Olen kyllä aivan järkyttävän väsynyt, sen huomaan kun illalla sänkyyn mennessä nukahtaa noin puolessa minuutissa ja aamupäivisinkin on väsynyt, vaikka on ollut pirteänä pystyssä jo ennen seitsemää. (Tai kenties juuri siksi aamupäivällä väsyttääkin...) Mutta fyysisestä väsymyksestä huolimatta henkinen tila on aika virkeä. Ei sillä, että jaksaisin mitenkään älyttömästi juosta kaiken maailman kissanristiäisissä nyt enää kun fuksivuosi on jo lähes ohi ja pisteet viety kotiin (minä olin kolmen kaverini kanssa fuksipisteitä keränneiden kärkijoukossa, tarkemmin sanottuna olin fuksipisteperintöprinsessa!). Mutta ehkäpä juuri siksi, että innostus osallistua KAIKKIIN tapahtumiin on pikkuhiljaa kevään aikana hiipunut, minulla on energiaa tehdä koulujuttuja, eikä niiden tekeminen tunnu niin rasittavalta tai jää aina viime hetkeen, kuten usein on aiemmin käynyt.
Varmasti syynä tähän stressittömyyteen on edelleen se, että tämän jakson asiat ovat niin tuttuja ja vaativat lähinnä hieman oman tiedon syventämistä ja kertaamista. Kaiken kaikkiaan nyt koko opiskelu tuntuu sujuvan aika hyvin ja aika harvoin mielessä käy enää ajatus, että ei tästä mitään tule tai että oliko sittenkin virhe eksyä lääketiedeuralle kun minulla oli jo hyvä ammatti olemassa. Noh, en toki noin ole kovin usein ajatellut, mutta kieltämättä joskus epätoivoisina anatomian pänttäysaikoina se kävi mielessä. Nyt tuntuu aika hyvältä ja se on kivaa.
Opiskelu on varmaan niin mukavaa myös kun miellä on oikeasti ihan huippuhyvä tutorryhmä, jonka kanssa siis istutaan yhdessä pbl:ssä ja kerätään allekirjoituksia punaiseen ryhmätyökorttiin milloin mistäkin harjoitustyöstä. Tutoristuntoihin on kiva mennä nykyään. Syksyllä ne olivat lähinnä välttämätön paha, kun ryhmämme ei oikein ollut mitään ylimpiä ystäviä keskenään. Nyt kuitenkin on ilo kuunnella tutorkeissien purussa sitä, miten ihmiset ovat niin fiksuja ja osaavat selittää vaikeitakin asioita niin, että muut tajuavat ne. Meillä keskustelu on myös hirveän hyvää ja antoisaa ja herättää ajatuksia. Oma roolini ryhmässä on edelleen välillä vähän haussa tosin, koska en tiedä miten paljon viitsin puhua kliinisiä asioita kun kuitenkin niistä jotain tiedän, mutta en halua kuulostaa miltään omahyväiseltä kaikkitietäjältä. Enkä siis todellakaan kuvittelekaan olevani mikään kaikkitietäjä. Toki tiedän asioiden kliinisestä puolesta etukäteen jo jotakin, mutta meillä mennään opiskelussa kuitenkin paljon sitä pintaa syvemmälle. Asioihin, joita en ole koskaan tullut edes miettineeksi. Usein ihmettelenkin kyllä sitä, miten kanssaopiskelijani tietävät ja osaavat niin paljon, vaikka takana on usein pelkkä lukio. Varmasti se kiinnostus ja motivaatio ovat todella isoja tekijöitä tässä.
Opiskelun mukavuus lisääntyy mielestäni myös sitä enemmän mitä pidemmälle mennään siksi, että kaikki lopulta nivoutuu yhteen loogisesti. Me olemme aikaisemmin opiskelleet esimerkiksi aineenvaihduntajaksolla soluhengitystä ja nyt tässä jaksossa opiskelemme hengitystä, kaasujen vaihtoa ja hapen kuljetusta. Tällä kertaa yhtenä tutorkeissin oppimistavoitteena oli oksidatiivinen fosforylaatio (eli soluhengitys) eli vanhan kertausta. Toki aikaisemminkin tiesin soluhengityksen olevan mahdollista siksi, että veri kuljettaa happea kudoksille ja niille soluille, joissa soluhengitystä tapahtuu, mutta on silti mukava huomata konkreettisesti myös tässä opintojen edetessä, miten se tiedon palikkatorni oikeasti rakentuu vanhan päälle ja palaset loksahtelevat paikoilleen ja liittyvät oikeasti toisiinsa. Opiskelu tuntuu mielekkäältä.
On ihanaa kun välillä tuntuu hyvältä ja opiskelu maistuu. On mukava olla hyvällä tuulella vaikka ulkona sataa kaatamalla vettä. On ihanaa kun saa innolla odottaa huomisia kenraaleja, eikä tarvitse kauhuissaan panikoida tulevia näytöksiä. Eilen olimme katsomassa Helsingin lääkiksen speksiä kun he olivat täällä kiertueella. OLI MUUTEN HYVÄ! Kuola valuen katsoin erityisesti taidokkaita tanssijoita (don't get me wrong) ja hienoja koreografioita. Toivon, että omat tanssimme näyttävät edes puoliksi yhtä hyviltä! Myös näyttelijät olivat kaikki aivan loistavia ja laulut ihania. Kaiken kaikkiaan pienellä lavalla pienessä teatterissa toteutettu näytelmä oli kyllä todellakin katsomisen arvoinen. Ja se sai oikein odottamaan sitä omaa ensi-iltaa!
Ovathan kaikki ostaneet lipun? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti