Nyt on jo muutaman viikon ajan (oikeastaan melkeinpä ensimmäisestä tai toisesta kouluviikosta lähtien) ollut sellainen olo, että ei ihan kamalasti nappaa mikään. Ainakaan mikään lääkikseen liittyvä. Tai no, ehkä tässä nyt on mukana hieman liioittelua, koska kyllä se opiskelu välillä kiinnostaa ja joihinkin tapahtumiin on ihan kiva osallistua. Mutta pohjavire tässä syksyssä on kyllä ollut sellainen, että en ole oikein innostunut mistään.
Mistään lääkikseen liittyvästä. Tai ainakaan paljoa. Sitä jo melkein voisi diagnosoida itsensä masentuneeksi, mutta onneksi sentään innostun muista asioista (esimerkiksi juurikin niistä hääsuunnitelmista) ja haluan nähdä kavereita ja viettää aikaa poikaystävän (anteeksi, siis sulhasen) kanssa ja olen oikeastaan oikein onnellinen. Mutta jokin nyt siinä koulunkäynnissä mättää. Ehkä on vain liikaa kaikkea. Ehkä se, että ei ole oikeasti aikaa tehdä tutoreita kunnolla ja se, että joka viikonloppu joutuu käyttämään n. 6h päivästä opiskeluun vie ilon siitä kaikesta mmuustakin toiminnasta.
Nyt ei kiinnosta edelleenkään opiskella yhtään, mieluummin katselisin hääkirpputoreja ja kiertelisin kaupoilla. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään epänormaalia, koska kaikenlainen sijaistoiminta silloin kun pitäisi opiskella on ihan tuttua. Enkä nyt ole koskaan pitänyt anatomian ja histologian pänttäämistä mitenkään kamalan mielenkiintoisena. Enemmän olen sen sijaan huolissani siitä, että esimerkiksi tänä aamuna skippasin yhden sitsi-ilmoittautumisen ihan vapaaehtoisesti ja aiemminkin syksyllä jätin sitsit väliin. Siis sitsit?! Sen, mitä rakastan kaikkein eniten opiskelijaelämässä...
Tiesin kyllä, että tänä vuonna otan rauhallisemmin, enkä mene kaikkeen mukaan (kuten olen jo useita kertoja täälläkin todennut), mutta en kyllä kuvitellut sellaista päivää koittavan kun sitseille meno ei kiinnosta. Vieläpä tässä vaiheessa, preklinikassa, kun ei aikaisia pakollista läsnäoloa vaativia aamuja ole kovin paljoa, eikä varsinkaan tarvitse potilaita varten olla edustavassa kunnossa. Ehkä se on kuitenkin nyt se ikä vain ottanut vihoin minutkin kiinni. En varsinaisesti koe olevani liian vanha mihinkään sinänsä, en vain ole kiinnostunut esimerkiksi viikolla juhlimisesta. Viime vuonna varmaan fuksius jaksoi kantaa aika pitkälle ja sitä unohti olevansa jo vanha :D
Toisaalta taas tämä järjetön stressi ja itseltään liikaa vaatiminen varmasti verottavat innostuneisuutta osallistua mihinkään. Usein tekisi vain mieli makoilla sängyssä ja katsella Netflix-sarjoja sen sijaan että tekisi jotain hyödyllistä tai edes jotakin muka-hauskaa. Kaikki vapaa-ajan toimintakin tuntuu tällä hetkellä lähinnä rasitteelta ja velvollisuudelta. Siltä, että koska viime vuonna olin niin aktiivinen, niin kaikki varmasti nytkin odottavat sitä samaa osallistumisinnokkuutta minulta.
En tiedä ihan miten tästä nyt lähtisi etenemään. Varmaan ensimmäisenä voisi antaa itselleen luvan olla vain rauhassa ja olla vaatimatta liikoja. Uskon, että lääkiksessä on paljon ylisuorittajia ja minä olen ehdottomasti sellainen. Yritän nyt vain ottaa rennosti ja tehdä vain sen mitä jaksan. Harmi vaan, kun on kerännyt itselleen niin paljon vastuuta kannettavaksi, että ihan kaikesta ei kuitenkaan voi luistaa. Harmittaa myös, että en tänään varmaan jaksa mennä näytelmäkerhomme Pseudon tutustumisiltaan, vaikka ihan kamalasti kyllä haluaisin. Etenkin kun siellä näytetään viime kevään näytelmämme Making of -video. Mutta toivottavasti pääsen näkemään sen joskus toistekin. Jos tässä ei nyt tapahdu jotain ihmettä ja saan jostain energiaa lähteäkin paikan päälle...
Ehkäpä tämä kaikki helpottaa sitten ensi jaksossa kun päivät näyttävät vähän lyhyemmiltä ja LTT-jaksosta on viimein päästy lopullisesti eroon. Tai ehkä se koko loppuopiskeluaikakin tulee olemaan tällaista. Huh, toivottavasti ei!
Mutta pääpointtina nyt varmaan, että se elämä siis lääkiksessä(kään) ole aina mitään ruusuilla tanssimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti