Aika lentää kuin siivillä

Eilen satoi maahan ensilumi, eikä se näillä näkymin ainakaan ole heti sulamassa pois, sillä ikkunasta ulos katsoessa näkee vain maahan leijailevia (märkiä) lumihiutaleita. Talvi tekee siis tuloaan, ellei ole jo tullut. Mihin se aika katoaa? Äskenhän oli vasta elokuu.

-kuva-

Itse asiassa, ihan äskenhän oli vasta heinäkuu, ja olin kuullut päässeeni lääkikseen. Heinäkuu, jolloin istuin mökillä saunan jälkeen terassilla ja mietin, että olisi kiva alkaa pitää blogia. Päässä pyöri sata ajatusta kerralla ja tuntui, että niitä oli muillekin jaettavaksi. Koko kehossa tuntui se kihelmöivä jännitys kun edessä oli jotain uutta ja ihmeellistä. Jotain sellaista, mistä oli vain (aika lailla) salaa uskaltanut haaveilla. Aika ei tuntunut kuluvan tarpeeksi nopeasti. Elokuun 24. ei vain tuntunut koittavan millään, vaan jokainen päivä oli jännityksensekaista odotusta täynnä.

Mutta niin se elokuu vain tuli, koulu alkoi viimein, pääsin vihdoin aloittamaan lääkiksen. Siitä on jo lähes kolme kuukautta, mutta kliseisesti sanottuna, muistan sen kuin eilisen. Niin paljon asioita on tapahtunut, että tuntuu, kuin aikaa olisi pitänyt olla kulunut kuukausien sijaan vuosia. Kuitenkin jotenkin samaan aikaan ne viikot ja kuukaudet ovat vierineet ohi kuin silmänräpäyksessä. Tai eivät ne suinkaan ohi ole vierineet, olenhan hypännyt kyytiin täysillä ja nauttinut jokaisesta hetkestä.

Aika kuluu nopeasti silloin kun on hauskaa, ja koko syksyn minulla on ollut ihan älyttömän hauskaa. Olen niin onnellinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken, enkä todellakaan kadu yhtään hetkeä, jonka viime keväänä tai niinä aikaisempina vuosina tuskastelin pääsykoekirjojen parissa - nyt se kaikki on sen arvoista! Toisaalta sitä odottaa, että opiskelut etenevät, että saa vastaansa mielenkiintoisempia uusia haasteita ja opittavia asioita, että pääsee etenemään teoriasta käytäntöön. Toisaalta taas pelkään sitä, miten nopeasti aika kuluu, ja että kohta sitä ollaankin jo valmistuttu, ja tämä opiskeluaika on vain kultaisia muistoja menneisyydessä. Sitä ne kutosen tädit ja sedätkin ovat sanoneet, miten tuntuu kuin vasta äsken olisi ollut itsekin fuksi.

Kohta takana on jo 1/12 lääketieteen lisensiaatin opintoja (opintopisteiden osalta tuo etappi onkin jo ylitetty, koska olen saanut vapaavalinnaiset opintopisteet jo kasaan), mikä tarkoittaa, että edessä on enää vajaa 5,5 vuotta opiskelua. Jonkun mielestä se ehkä tuntuu pitkältä ajalta, mutta sitä se ei ole.

Tämän postauksen taustalla ei nyt ollut mitään sen suurempaa sanomaa, kuin oma ahdistus siitä, että aika kuluu niin nopeasti. Sen ahdistuksen sai aikaan varmaankin kalenterin selailu, tulevien kesätöiden miettiminen ja havainto siitä, että ensi kesän jälkeen, elokuun 22. päivä meillä aloittaa uusi fuksikurssi. Se tarkoittaa sitä, etten minä ole enää fuksi. Enää koskaan. Surullinen ajatus.

Lisäksi näen tänään vihdoin, piiitkästä aikaa (mutta silti tuntuu kuin olisimme nähneet viime viikolla) hyvää ystävääni, rakasta siskoani, jota en ole päässyt meidän molempien kiireiden vuoksi tapaamaan kuin viimeksi kesällä. Viimeksi silloin, kun vatsanpohjaani kansoittivat vielä villisti lepattavat uuden koulunaloituksen jännitysperhoset.