Tähän mennessä kuitenkin hyöty on ollut aika vähäinen. Ehkä enemmänkin hyötyä olisi ollut niistä biologian opinnoista, joita ehdin silloin nuoruusvuosina suorittaa. Niistä siis olisi hyötyä, jos niistä jotain muistaisi. Tiedän, että olen silloin opiskellut solubiologiaa ja myös yksilönkehitystä sekä anatomiaa. Olen jopa päässyt läpi näitä aihealueita käsittelevistä tenteistä. Mutta tässä taas nähdään, mitä sellaisella tenttiinlukemisella saavuttaa - ei yhtään mitään. Ne tiedot eivät jää päähän. Niistä ei ole yhtään mitään hyötyä tulevaisuudessa, jos niitä ei tarvitse vuosiin käyttää. En siis selvästi ollut näitä asioita oppinut niin, että muistaisin ne aina. Siksipä nyt tämän syksyn solujaksolla kaikki onkin ollut niin uutta ja ihmeellistä, ja samoin tässä LKK (lisääntyminen, kasvu ja kehitys) -jaksolla olen ollut yhtä pihalla kuin kaikki muutkin gastrulaatiosta, alkiolevyistä ja trofoblastisoluista.
Jossain aivopoimujen perimmäisessä sopukassa kuitenkin on välillä syttynyt jokin pieni tuikku, ja ajatus siitä, että tästä olen kuullut ennenkin, meniköhän se näin. Kaikki tieto ei siis ehkä olekaan vuotanut täysin ulos vuosien saatossa. Lisäksi osittain yksilönkehitystä on tietysti käyty sairaanhoitajaopinnoissa myös. Muttei koskaan niin solutasolla ja pikkutarkasti kuin mitä me opiskelemme. Sairaanhoitajuudessa helppoa oli se, että riitti kun asian ymmärsi kokonaisuutena, ei tarvinnut mennä ihan molekyylitasolle oikeastaan koskaan. Lääkärihän kuitenkin tulisi aina olemaan se, jonka pitäisi tietää nämä asiat, ja jota sitten voisi konsultoida.
Vaikka tuutoreiden ja muiden kouluhommien parissa joudun puurtamaan ihan yhtä hiki hatussa kuin kaikki muutkin, niin sen sijaan harjoitustöissä koen olleeni ehkä hieman etuoikeutetussa asemassa. Meillä tosiaan ei nyt ihan kauhean paljon ole ollut käytännön harjoituksia, ja mikroskopoinnit ja laboratoriotyöt eivät ainakaan sairaanhoitajaopintojen takia sujuneet mitenkään paremmin kuin kenelläkään muullakaan. Sen sijaan ensimmäisen jakson ensiapuasiat olivat tuttuja, ja kaikki potilaskohtaamiset ovat aika helppoja tilanteita, ainakin henkisesti.
Meillä on ollut jo kaksi sellaista harjoitusta, jossa olemme saaneet mennä sairaalaan, vetää valkoiset takit päälle (ihan parasta!) ja mennä yhdessä jonkun opetushenkilön kanssa seisomaan potilaan sängyn vierelle kyselemään tältä kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla tavoitteena oli ilmeisesti se, että oppisimme miten pitää oikeasti käyttäytyä. Toisella kerralla harjoittelimme jo anamneesin (eli esitietojen) ottamista. Hassua, kun emme yhtään tiedä mistään sairauksista mitään. Tai siis muut eivät tietenkään tiedä, emmehän ole niitä vielä opiskelleet. On kuitenkin hyvä, että potilaiden kohtaamista harjoitellaan jo ihan alusta alkaen. Sillähän se jännitys saadaan lähtemään, kun asiasta tulee jossakin vaiheessa rutiinia.
Anamneesiharjoitus oli toisaalta todella helppo ja toisaalta hyvin vaikea. Minulle on aina vaikeaa asettua lääkäriopiskelijan rooliin ja rajata se sairaanhoitajuus kaiken ulkopuolelle. Tai ei kai toki niin selkeästi tarvitsisi rajata, mutta en myöskään halua olla mikään päällepäsmäri, kun meitä on yleensä iso joukko näissä harjoituksissa. En varmaan itse tykkäisi, jos joukossa olisi joku joka "tietää kaikesta jo kaiken" ja myös tuo sen ilmi, eikä antaisi esimerkiksi muille mahdollisuutta vastata ja oppia.
Siksi en ilmoittautunut vapaaehtoiseksi anamneesin ottajaksi, vaikka meidän ryhmästä ei ensin kukaan ilmoittanut halukkuuttaan. Olen haastatellut potilaita jo työssäni paljon ja kysellyt esitietoja lähes päivittäin. Tosin osastolle tulevista potilaista kysellään hieman eri asioita, kuin esimerkiksi lääkäri kysyy vastaanotolleen tulleelta tai päivystykseen tuodulta potilaalta.
Tällaisessa harjoituksessa on myös vaikeaa pitäytyä vain niissä asioissa, joita meidän oli tarkoitus potilaalta kysellä. Koska emme ole opiskelleet mitään sairauksia tai mitään lääkkeitä, niin mielestäni niitä ei nyt varsinaisesti ollut tarkoitus käsitellä, vaan lähinnä kysellä yleistä anamneesia. Itse kuitenkin vastauksia kuunnellessani sain selkeän kuvan siitä, mikä potilasta oikeasti vaivasi, ja jos olisin itse ollut haastattelemassa, olisin varmaan johdatellut keskustelua tiettyyn suuntaan. Lisäksi olisin kysynyt lääkityksestä tarkemmin, mutta koska muille luokkakavereilleni lääkkeiden nimet eivät varmaan sano juuri mitään, en kysynyt.
Tiedän tietenkin, että jokaisella meistä opiskelijoista on erilaiset, omanlaisensa taustat, ja niitä pitää hyödyntää. Toivon, että löydän joskus jonkun kultaisen keskitien, jolla minun ei tarvitse enää miettiä, mikä on oikein, ja mikä mahdollisesti haittaa muiden oppimista. En myöskään halua toisaalta huonontaa omia oppimismahdollisuuksiani jättämällä käyttämättä jotain tilanteita, joissa voisin olla sairaanhoitajuuteni vuoksi ns. etulyöntiasemassa.
Toisaalta odotan klinikan alkamista (siihenhän on siis vielä kolme vuotta!), jotta olisimme oikeasti "kentällä" ja silloin viimeistään minun pitäisi käyttää kaikkia tietoja, mitä minulla jo on. Ehkä siinä vaiheessa kuitenkin myös muut kurssikaverini osaavat niitä samoja juttuja kuin mitä sairaanhoitajat. Ainakin karttuvan tiedon testin perusteella olin kolmosvuosikurssin keskiarvon hujakoilla.
Meillä siis on kolme kertaa vuodessa karttuvan tiedon testi (kt-testi), jossa on n. 150 kysymystä, erinäisistä sairauksista ja niiden hoidosta, tai vastaavista asioista. Näihin kysymyksiin on monivalintavastaukset, joista oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen ja väärästä puoli pistettä miinusta. Testin tarkoitus on mitata opiskelijan yleistä osaamistasoa, ja testi on sama kaikille vuosikursseille. Ei ole tarkoitus saaada välttämättä kaikkia oikein, eivätkä testin tulokset tule mihinkään viralliseen rekisteriin, vaan ne on tarkoitettu opiskelijalle itselleen kehittymisen seurantaa varten. Itse sain 26,5p, kun meidän kurssin keskiarvo oli noin 6-7p. En kuitenkaan todellakaan ollut paras, joku muu sai 10p enemmän kuin minä. Olin kuitenkin yllättynyt, että meidän vuosikurssilla oli noinkin hyvä keskiarvo, koska jos olisin suoraan tullut lukiosta, olisin osannut vastata ehkä yhteen kysymykseen!
Nytkään en uskaltanut lähteä kamalasti arvailemaan, varsinkaan jos en ollut ainakin 99% varma vastauksestani. Siksi vastasinkin vain vähän päälle kolmeenkymmeneen kysymykseen. Vastausanalyysin mukaan kaikki kirurgian kysymykset olivat minulta menneet väärin. Noloa. Kirurginen hoitaja kun olen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti