Hyvästit hoitotyölle (+ mitä hyötyä lääkisopinnoista on tässä työssä ollut)

Viimeistä viikkoa kesätöissä viedään ja kohta takana on todennäköisesti viimeinen kesäni sairaanhoitajana. "Todennäköisesti" siksi, ettei koskaan voi tietää minne maailma ja kohtalo heittää (jos vaikka lääkis jostain selittämättömästä syystä jääkin tänä vuonna kesken ja palaan hoitoalan hommiin lopuiäkseni ;)). Ensi kesänä kuitenkin olisi tarkoitus viimein päästä ensimmäistä kertaa kiinni lääkärintyöhön ja hoitamaan potilaita vähän eri näkökulmasta kuin tähän asti, nimittäin amanuenssuurin (eli manuilun) merkeissä. Amanuenssi on lääkäriharjoittelija, joka saa harjoittelusta kuitenkin palkkaa (mikä on ihan kiva, kun tuo kyseinen harjoittelu pitää kuitenkin suorittaa "omalla ajalla").

Hoitotyön parissa on kohta vietetty yhteensä kahdeksan (!) kesää (ja tietysti ihan täyspäiväisesti ympäri vuodenkin silloin kun en vielä lääkiksessä ollut). Niistä ensimmäiset kaksi työskentelin lähihoitajan sijaisena, kun ei sairaanhoitajaopinnoista ollut vielä kertynyt tarpeeksi opintopisteitä sairaanhoitajan sijaisena toimimiseen. Lähempänä valmistumista ja valmistumisen jälkeen työskentelin sitten melkolailla kokoaikaisesti sairaanhoitajana entisessä kotikaupungissani, sielläkin kirurgian parissa. Kokemusta sairaanhoitajan työstä on siis kertynyt jo aika lailla, vaikka edelleen tuntuu, että hoitotyössäkin olisi vielä niin paljon opittavaa ja nähtävää. Erityisesti niillä erikoisaloilla, joiden parissa en ole kovin paljoa työskennellyt. Kokonaan valmiiksi ei tule varmaan koskaan.

Viimeiset kolme kesääni (pääsykokeen jälkeen) olenkin sitten viettänyt TAYS:ssa hoitajan työssä. Näinä kesinä mukana on kuitenkin koko ajan kulkenut ajatus, ettei kyse ole työstä, jota teen loppuelämäni. Ajatus, etten ole luomassa uraani hoitajana. Toisaalta voisi ajatella, ettei työ silloin tuntuisi kovin tärkeältä, kun siitähän on kuitenkin kohta luopumassa ja jättämässä koko hoitoalan taakseen. Toisaalta se kuitenkin on tuntunut sitäkin tärkeämmältä juuri siksi, ettei sitä enää kovin kauaa tee. Työhön on jaksanut panostaa, kun kuitenkin tietää, ettei kovin kauaa enää tarvitse. Raskaatkin hetket on sen ajatuksen voimalla jaksanut kestää.

Jokainen kesä on myös jollakin tavalla ollut haikea. Ehkä eniten tämä viimeisin. Haikea siksi, että samalla sitä sanoo jäähyväisiä ammatille, joka joskus oli se ainoa. Se, mitä varten teki töitä ja mitä lopulta uskoi haluavansakin loppuelämäkseen. Haikeutta olen tuntenut myös siksi, että vaikka kuinka hyvin sitä on aina sulahtanut mukaan työpaikan arkeen ja työporukkaan, on silti aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Mukavien työkavereiden kanssa ei tule vietettyä aikaa enää syksyn alettua, eikä työyhteisöön koskaan voi päästä kunnolla mukaan kun lähtökohtaisestikin sinne tulee aina vain käymään. "Takinkääntäjänä" sitä on myös jollakin tapaa aina ulkopuolinen, erilainen kuin muut osaston hoitajat. Enkä silti kuitenkaan ole millään tapaa yksi lääkäreistä, koska kuitenkin teen sairaanhoitajan töitä.

Omissa kesätöissäni lääkiksen aikana ovat opintoni luonnollisesti tulleet usein puheeksi. Ovathan ne niin iso osa omaa arkeani ja elämääni. Joskus työkaverit ovat vitsaillen viitanneet minuun tulevana lääkärinä, ja olen itsekin laskenut joskus leikkiä esimerkiksi siitä, miten turhauttavaa on mennä kärttämään osaston lääkäriltä jotain jatkohoito-ohjeita tai reseptejä potilaalle kun voisin itsekin ne kirjoittaa. En tietenkään oikeasti voisi (vielä). Olen kuitenkin edelleen välttänyt aktiivisesti mainostamasta opintojani kenellekään, sillä en koe sen vaikuttavan mihinkään. Kaikista vähiten koen olevani yhtään parempi sairaanhoitaja kuin muut sen vuoksi, että opiskelen lääkiksessä. Ehkä olen parempi sairaanhoitaja kuin mitä minä olisin ilman lisäkoulutusta, mutta muihin verrattuna minulta uupuu aimo annos tärkeää käytännön kokemusta, jota ilman jään niinä kuukausina, jotka vietän koulun penkkiä kuluttaen.

En ylipäätään koe, että kahden ensimmäisen vuoden lääkiksen opinnoilla pääsee oikeassa elämässä kovinkaan pitkälle. Oma tietämykseni sairauksien taustoista ja mekanismeista on tietysti lisääntynyt ja ymmärrän asioita nyt paljon paremmin. Leikkauskertomuksien lukeminen on helppoa, koska osaan anatomiaa nyt niin paljon paremmin kuin ennen. Myös latinankieliset ilmaisut on aika helppo suomentaa kun oma sanavarasto on kasvanut lääkiksen aikana niin huimasti. Kaikki käytännön jutut ja sairauksien hoitoon liittyvät asiat ovat kuitenkin oman osaamiseni kannalta perua sairaanhoitajaopinnoista ja sairaanhoitajana vietetyistä vuosista, eivät lääkiksen myötä tullutta tietoa. Nekin lääkisopit, jotka olisivat voineet tuoda jotakin lisää tämänhetkiseen ammatillisuuteeni, ovat suureksi osaksi viime kevään aikana unohtuneet, kun ei niitä ole tarvinnut osata (esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttavien lääkkeiden farmakodynamiikka).

Monet työkaverini ovat minun laillani kiinnostuneita oppimaan uutta ja lisäämään ammattitaitoaan. Kuuluuhan elinikäinen kouluttautuminen myös sairaanhoitajan ammattiin. Lääketiede kehittyy koko ajan ja sen mukana (ja rinnalla) myös hoitotiede. Olemme usein työvuorossa etsineet lisää tietoa jostakin harvinaisesta sairaudesta tai muuten vain keskustelleet sairauksien syntymekanismeista tai fysiologiasta. Niistä osaan sentään jonkin verran kertoa ja avata vieraita ja uusia käsitteitä vähän tarkemmin, vaikka harmittavan paljon palasia kokonaiskuvasta kuitenkin ehtii hukkua tiedon käyttämättömyyden vuoksi aivojen syövereihin, enkä lopulta osaa kovin koherentisti ketään "opettaa". On kuitenkin mukavaa kun voin edes jollakin tapaa olla hyödyksi muille.

Mitä hyötyä siis lääkisopinnoista on sairaanhoitajalle? Kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ei paljoa mitään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui, että osasi jo jotakin enemmän; olimmehan sentään juuri opetelleet kuuntelemaan sydäntä ja keuhkoja sekä tulkitsemaan keuhkokuvia. Toisen vuoden jälkeen osaamme tutkia aivohermot ja arvioida geriatrista potilasta kokonaisvaltaisesti. Tämänhetkisen työni kannalta kummastakaan taidosta ei ole mitään varsinaista hyötyä. Voin kuitenkin myöntää, että ehkä sorrun jonkinlaiseen vähättelyyn tässä kohtaa. Ehkä lääkisopinnoista todella on jotain hyötyä. Ehkä en vain tiedosta sitä kaikkea, mitä olen kahden viimeisimmän lukuvuoden aikana oppinut. Erilaisia kliinisiä taitoja ja opittuja niksejä on tietysti helpompi arvioida kuin sitä hiljaista tietoa, mitä päähänsä on kerännyt. En ole ehkä oppinut mitään uusia erillisiä kokonaisuuksia vaan täydentänyt niitä kokonaisuuksia, joita olen jo aiemmin elämässäni omaksunut sairauksista ja niiden hoidosta, fysiologiasta ja anatomiasta. Helpointa on verrata vanhaa tietoa uuteen jos on oppinut jotain täysin uutta. Omalla kohdallani lähes kaikki on kuitenkin vain vanhan pohjatiedon päälle rakentamista, jolloin uuden erottaminen vanhasta vaikeutuu.

Kaikesta kritiikistä huolimatta uskon olevani parempi sairaanhoitaja nyt kuin kaksi vuotta sitten lääkisopintojeni ansiosta. Siksi onkin niin haikeaa pian sanoa hyvästit tälle mitä mielenkiintoisimmalle ja tärkeimmälle ammatille kun lähden jatkamaan polkuani eri suuntaan. Vaikken lääkisopintojen hyötyjä katsonut niin kovin suuriksi (vielä) sairaanhoitajauraani ajatellen, uskon kuitenkin vakaasti, että sairaanhoitajataustani osoittautuu tulevaisuudessa parhaimmaksi ammatiksi, joka minulla voisi lääkäriurani pohjalla olla.

Kuvan maisema on Venetsiasta, eikä liity tapaukseen. Kuva on kuitenkin häämatkaltamme ja koska tämä blogi tarvitsee enemmän kuvia ja minä tarvitsen jonkin kanavan mihin jakaa matkakuviani, niin tässä tämä nyt sitten on.