Yön pimeinä hetkinä

Olen aina pitänyt yövuoroista. Hoitotyössä yövuorot kuuluvat oleellisena osana kolmivuorotyöjärjestelmään ja niitä joutuu tekemään melkein jokainen. Poikkeuksia ovat tietysti sellaiset työpaikat, joissa ollaan töissä vain arkena (esimerkiksi poliklinikat ja terveyskeskuksen hoitajavastaanoton kaltaiset paikat), ja sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi työterveyslääkäri on todennut yötyön olevan liian haitallista työntekijälle (esimerkiksi raskaana olevat naiset). Yötyötä tekeville pitää lisäksi järjestää säännölliset terveystarkastukset. Onhan se ihan oikea riski terveydelle.

Ihmiselimistö noudattaa monenlaisia rytmejä. Suurin osa hormonierityksestä on rytmittäistä (kasvuhormonia erittyy öisin, kortisolia aamuyöstä, kuukautiskierron hormonit ovat ihan oma lukunsa...). Siksi ei olekaan mikään ihme, että satunnainen yötyö laittaa kehon ainakin väliaikaisesti ihan sekaisin. Minulle vaikeinta on ollut nukkua päivällä. Ainakaan tarpeeksi pitkään. Ihmekös tuo, kun pimeähormoni melatoniinista ei ole kirkkaassa päivänvalossa tietoakaan tai kun kortisoli toimii piristeenä heti aamusta.

Yövuorot näyttävät kalenteriin kirjoitettuina salakavalan mukavilta. Ne vievät vain yön tunnit. Ne jättävät koko päivän vapaaksi. Eli on ihan kamalan paljon vapaa-aikaa yövuorojen välipäivinä! Niin, vapaa-aikaa nukkumiseen. Jotenkin sitä unohtaa, että normaalisti ne yön tunnit on varattu oikeasti nukkumiselle. Nukkumista ei kirjoiteta kalenteriin, joten sitä on vaikeaa ottaa huomioon. Tämä on yleisin virhe, jonka olen aina tehnyt. Ennen tätä kesää siis. Nyt olen taas vanhempi ja viisaampi ja olen lakannut sopimasta mitään menoja yövuorojen välipäiville. Siis sille ajalle klo 7.15 ja 20.45 välissä, jonka vietän töistä "vapaalla". Tuohon väliin mahtuu siis 13,5h, joista optimaalisessa tapauksessa 8 käytetään nukkumiseen. Jäljelle jää siis vain noin 5 tuntia, jos työmatkat vähennetään. Jos vähennetään aika, joka kuluu ilta- ja aamutoimissa, on tehokasta peliaikaa vain noin 4 tuntia. Ihan hyvin sekin tietysti. Minä vain en yövuorojen jälkeen ole parhaimmillani.

Ne päivät, joina ollaan yöllä töissä, ovat siis omalla kohdallani ainakin jokseenkin hukattuja. Mitään kunnollista ei saa aikaan, minnekään ei jaksa lähteä. Olenkin jollakin tapaa lakannut pitämästä yövuoroista. Tai ainakaan ajattelemasta niitä minään semivapaina päivinä. Sen sijaan töissä olo yövuorossa on usein ihan mukavaa. Yöllä on yleensä rauhallista, kun potilaat nukkuvat, jos ne nukkuvat. Yöllä ei tietenkään ole tarkoituksena seurustella kenenkään potilaan kanssa, vaan antaa sairaille yörauha. Niin ne päättäjätkin hoitajamitotuksineen varmasti ajattelevat. Ettei yöllä tapahdu mitään.

Hoitajamäärä onkin ihan sopiva silloin kun yövuoro pitää sisällään niitä perusjuttuja; kipujen lääkitsemistä, antibioottien tiputusta, asennon- ja vaipanvaihtoa... Mutta kun alkaa tapahtua, ollaan yövuorossa pienellä porukalla jokseenkin pulassa. Hoitajaurani alkuaikoina vedin jotenkin katastrofeja puoleeni ja aina minun valvoessani osastolla tapahtui jotain erikoista. En usko, että syynä oli varsinaisesti minun kokemattomuuteni, koska erikoisuuksien aiheuttajia olivat myös muiden kuin minun henkilökohtaisesti hoitamani potilaat. Tällaisia erikoisuuksia saattoivat olla esimerkiksi leikkauspotilaan verenvuoto tai elvytystilanne. Useammin olen kuolemankin kohdannut yövuoron aikana kuin päivällä.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että aamuyön tuntia neljän ja viiden välillä kutsutaan "suden tunniksi" tai kello viittä suden hetkeksi, koska silloin ihminen kuolee todennäköisemmin kuin mihinkään muuhun kellonaikaan. Uskon väitteessä olevan perää, vaikken nyt mitään tutkimusta asian selvittämiseen jaksa tehdäkään (varmasti jostain löytyy jotain luotettavampaakin tietoa), sillä muistaakseni ruumiinlämpökin on alhaisimmillaan noina aamuyön tunteina. Varmasti myös syke on alhaisimmillaan, ja kaiketi väsynyt ja sairas keho on todennäköisempi luopumaan taistelustaan tällaisena hetkenä kuin muuten.

Myös yövuorossa töissä ollessa aamuyön tunnit noin 4-6 välillä ovat kaikkein vaikeimmat. Väsyttää, paleltaa ja on nälkä. Silloin mikään muu ei tunnu yhtä ihanalta kuin ajatus omasta sängystä, pehmeistä peitoista ja lämmöstä... Silloin sitä kadehtii jopa sairaalassa makaavia potilaita, jotka sentään saavat olla sängyssä peiton alla ja nukkua, jos nukuttaa. Yövuorot kuitenkin opettavat arvostamaan omaa sänkyä ja yöunia. Mikään ei tunnu ihanammalta kuin oma sänky aamulla kun väsyneenä vihdoin pääsee kotiin.

Yövuorotkin tulevat olemaan asia, jonka jätän taakseni lääkäriurallani. Eivät tietenkään kokonaan. Todennäköisesti tulen päivystämään aika paljon, jos haaveilemastani kirurgin urasta tulee joskus todellisuutta. Kyselemällä kartuttamani tiedon valossa lääkärinä päivystäminen vaikuttaa vielä raskaammalta kuin hoitajana tekemäni yövuorot. Ainakin jos ei saa nukkua. Uskon, että soteuudistuksen myötä päivystäessä ei tosiaan enää saa nukkua. Mitä järkeä sellaisessa edes olisi? Eihän se ole mitenkään tuottavaa, jos nukkumisesta maksetaan palkkaa. Lääkäreillä ei kuitenkaan tule päivystämisestä samanlaisia vapaita kuin hoitajilla. Hoitajat eivät joudu olemaan töissä kellon ympäri tai tekemään yövuoroa aamuvuoron päälle (paitsi joskus erityistilanteissa ja omasta tahdostaan). Yövuorojen päättyessä on luvassa aina vapaapäiviä urakasta toipumiseen. Seuraavana päivänä ei todellakaan mennä aamuksi töihin tavalliseen tapaan.

Päivystäminen tuntuu jollakin tapaa uhkaavalta ja pelottavalta asialta. En todellakaan ole väsyneenä parhaimmillani; ajatus ei luista ja kädet ovat kömpelöt. Toivon todella, että siinä vaiheessa kun päivystäminen tulee omalle kohdalleni ajankohtaiseksi, ovat lääkärienkin kohdalla säädökset vähän muuttuneet ja yötyöstä annetaan aikaa toipua. Onneksi päivystysvelvollisuudet tuntuvat tällä hetkellä vielä hyvin kaukaiselta tulevaisuudelta, ei välttämättä edes miltään kovin konkreettiselta tulevaisuudelta. Nyt saan vielä hetken nauttia yövuoroista (ja niiden mahdollisesta rauhasta) omalla tutulla osastolla. Vielä pari yötä ja yksi iltavuoro ensi sunnuntaina....

... ja sitten se alkaa. Kolmas vuosi.