1/6 lääkäri

Fuksivuosi on nyt kunnialla purkitettu ja muistotilaisuus vietettiin eilisillan tenttisaunassa. Pitäisi varmaan olla jollakin tapaa haikea fiilis, ja sitä yritinkin tentin jälkeen aulassa kavereistanikin kaivaa esille, mutta ei sitä varmaan vielä oikein tajua, että tämä oli nyt tässä. Me ei koskaan enää saada olla fukseja. Me ei koskaan enää opiskella Biolla, meidän koulun B-rakennuksella, joka puretaan nyt kesällä. Nyt fuksivuosi elää enää muistoissamme.

Uskoisin, että suoriuduin vuodesta ihan kunnialla tätä viimeistä tenttiä myöten. Vaikka uusinta kävi usein ajatuksissa kun lukumotivaatiota ei kuluneella viikolla ollut yhtään, sain kuitenkin aika paljon tietoa paperille tentissä raapustettua ja läpipääsy pitäisi olla kyllä ihan taattu. Myös muuten opiskelut sujuivat aika kiitettävästi, tein kaikki tehtävät ajallani, valmistauduin lähes kaikkiin tutoristuntoihin ja pääsin läpi jokaisesta tentistä, usein ihan hyvin pistein. En voi siis itseäni laiskaksi opiskelijaksi haukkua, vaikka välillä elämässä olikin ihan kaikkea muuta kuin se opiskelu.

Fuksivuosi oli kyllä ihan oikeasti elämäni paras. En usko, että koskaan aikaisemmin olen nauttinut elämästäni niin paljon ja täysillä kuin kuluneiden yhdeksän kuukauden aikana. Oli lähes koko ajan ihan hirveän hauskaa, paljon tekemistä ja menemistä ja ihania ihmisiä ympärillä. Toki siihenkin aikaan sisältyi paljon ylä- ja alamäkiä, kuten elämään yleensä, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä rehellisesti sanoa, että vuosi oli aivan mahtava. Toisaalta sen haluaisi kokea uudelleen, mutta toisaalta sitä vain on niin onnellinen kaikesta, että se yksikin vuosi riittää. Enkä toisaalta tiedä, jaksaisinko mennä ja osallistua enää uudelleen niin paljon kuin nyt. Kai sitä energiaa löytyi siitä ajatuksesta, että fukseja ollaan kerran vain.

Onneksi kuitenkin oma fuksivuosi oli niin ihana, se motivoi kyllä yrittämään olla mahdollisimman hyvä hupituutori ensi syksynä ja tekemään loistava fuksivuosi myös nuoremmille tuleville kollegoille. Uskon, että oma viihtymiseni oli paljon nykyisten kakkosten ansiota. Kesällä en tosiaan edes odottanut lääkikseltä mitään sosiaalista elämää tai koulun ulkopuolista ohjelmaa. En tiennyt siitä mitään, enkä uskonut saavani edes kavereita kun olin niin vanha. Onneksi todellisuus oli kuitenkin toinen. Onneksi meidän omat hutumme (ne kakkoskurssin hupitutorit) olivat niin innokkaita ja kannustavia, että sitä väkisinkin lähti mukaan kaikkeen ja totesi tykkäävänsä siitä menemisestä. Lääkis myös osoittautui hyvin kollegiaaliseksi ja rennoksi yhteisöksi.

Fuksivuodesta mieleen jäivätkin parhaiten varmaan kaikki muut tapahtumat kuin se itse opiskelu. Uskon kuitenkin, että syynä on se, että niin monet opiskeltavat asiat olivat jo ennestään tuttuja, etten koe mitään valtavaa uutta tietomäärää missään kohtaa omaksuneeni tai kuulleeni jotain ihan mullistavaa jostain sairaudesta. Voin kuvitella, että ilman aikaisempaa terveydenhuoltoalan koulutusta olisin imenyt noita tärppejä sairauksista ja niiden hoidosta ihan yhtä innoissani kuin kurssikaverini. Kuitenkin ryhmätyöt ja kaikki minulle uusi oli erittäin hauskaa ja mielenkiintoista. Myös sellainen uusivanha, mitä olin ehkä joskus vähän tehnyt sairaanhoitajaopiskeluiden aikana, mutta joka sittemmin oli työelämän myötä jäänyt (esimerkiksi ekg:n tulkinta) oli mielenkiintoista. Parhaiten mieleen ovat varmasti jääneet dissektiot, koska niissä oppi todella paljon, mutta ne olivat myös aika rankkoja päiviä. Lisäksi suturointi on yksi taito, jonka oppimisesta olen erityisen iloinen, koska sen osaamisesta olin jo pitkään haaveillut.

Haaveilin ennen myös lääkärin ammatista, erityisesti viime keväänä pääsykokeisiin lukiessa se haave oli hyvin realistisena mielessä. Tämän vuoden aikana, vaikka olemmekin oikeaa polkua kohti tuota unelma-ammattiamme kulkeneet, me olemme olleet vasta untuvikkoja medisiinarimaailmassa, eikä lääkäriys ole tuntunut kovin konkreettiselta vielä. Syksyllä toki saimme muutaman kerran vetää valkotakit päällemme ja kulkea laumassa pitkin TAYS:n käytäviä, mutta kovin vähän potilaiden kohtaamista loppupeleissä tämän ensimmäisen vuoden aikana saimme harjoitella. Oli siis joskus aika helppo unohtaa opiskelevansa lääkiksessä tai valmistuvansa lääkäriksi. Etenkin kun opiskelumme painottui niin paljon normaaliin kehon anatomiaan ja fysiologiaan, eikä sairauksista meille vielä juurikaan puhuttu.

On siis mukavaa päästä kesällä töihin oikeiden potilaiden pariin. Todellisuus on nimittäin aika erilaista kuin millaisen kuvan luentosalin seinälle heijastettavat power point -diat antavat potilaista ja heidän hoidostaan. Sairaalan arkeen kuuluu myös kaikkea muuta kuin vain potilaan sairauskertomus. Itse se potilas on kaikkea muutakin. Ja hyvä niin. En haluaisi koskaan olla lääkäri, joka hoitaa vain potilaan papereita. Toivottavasti tulevaisuuden maailmassa lääkäreillä ei ole niin kiire, että aikaa potilaan oikeaan kohtaamiseen ja konkreettiseen hoitamiseen ei ole. Toivottavasti tulevaisuudessa myös lääkärinä saan keskustella potilaan kanssa muistakin asioista kuin ihan vain juuri siitä oleellisesta. Toivottavasti saan myötäelää potilaan kanssa niitä ilon ja onnen tunteita, mitä tähänkin asti sairaanhoitajana, kun asiat ovatkin järjestyneet.

En osaa ehkä omien lähtökohtieni vuoksi sanoa, miten paljon tämän ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin lääkisopiskelijoilla on tapahtunut kasvua lääkäriksi. Itse koen ainakin tuon lääkäristymisen olleen omalla kohdallani hyvin vähäistä. Kyllä minä olen edelleen paljon enemmän sairaanhoitaja kuin lääkäri tai edes lääkärinalku. Ehkä ensi vuonna asiat ovat toisin kun saavutamme kandin arvonimen. Nyt olen vasta lääketieteen opiskelija ja hyvin lapsenkengissä sillä alalla. Tämä vuosi olikin ehkä kuitenkin enemmän kanssaopiskelijoihin, meidän kurssiin, lääkiksen tapoihin ja ylempikurssilaisiin tutustumista. Tämä fuksivuosi oli ehkä enemmän siitä opiskelijaelämästä nauttimista ja itsensä toteuttamista erinäisissä projekteissa kuin varsinaisesti sitä vakavaa opiskelua. Kyllä me jotain opimmekin, siitä ei tarvitse olla huolissaan, mutta kun fukseja oltiin nyt ihan viimeistä kertaa niin ehkä kaikki fuksijutut kuitenkin otettiin vakavammin kuin itse se koulunkäynti.

Ensi vuosi onkin varmaan jo aivan erilainen. Ainakin opiskelutilamme ovat erilaiset. Vanha Bio on haudattu ja opiskelu jatkuu uudessa Arvo B-rakennuksessa, jonka nousua olemme ensimmäisen opiskeluvuotemme aikana saaneet ihan vierestä seurata. Ensi vuonna fuksivuodesta pääsee kuitenkin nauttimaan tulevien lääkisopiskelijoiden kautta ja ehkä sitä kokee sitten itsensä jo viisaammaksi ja vanhemmaksi (ainakin lääkiksen suhteen, oikeasti vanhemmaksi en halua itseäni kokea, vaikka sitä olenkin!).

Ennen ensi syksyä on edessä kuitenkin toivottavasti lämmin ja ihana kesä, josta aion nauttia täysillä. Viime kesän toivoin kuluvan nopeasti, ensin pääsykoetuloksia ja sitten koulunalkua jännittäen. Nyt minulla ei ole mihinkään kiire. Toisaalta tuntuu haikealta, että joitakuita kavereistani näen vasta elokuussa seuraavan kerran, mutta kyllä se kesä oikeasti menee äkkiä.

Kiitos C. Kukko tästä mahtavasta fuksivuodesta - syksyllä jatketaan!