perjantai 20. toukokuuta 2016

1/6 lääkäri

Fuksivuosi on nyt kunnialla purkitettu ja muistotilaisuus vietettiin eilisillan tenttisaunassa. Pitäisi varmaan olla jollakin tapaa haikea fiilis, ja sitä yritinkin tentin jälkeen aulassa kavereistanikin kaivaa esille, mutta ei sitä varmaan vielä oikein tajua, että tämä oli nyt tässä. Me ei koskaan enää saada olla fukseja. Me ei koskaan enää opiskella Biolla, meidän koulun B-rakennuksella, joka puretaan nyt kesällä. Nyt fuksivuosi elää enää muistoissamme.

Uskoisin, että suoriuduin vuodesta ihan kunnialla tätä viimeistä tenttiä myöten. Vaikka uusinta kävi usein ajatuksissa kun lukumotivaatiota ei kuluneella viikolla ollut yhtään, sain kuitenkin aika paljon tietoa paperille tentissä raapustettua ja läpipääsy pitäisi olla kyllä ihan taattu. Myös muuten opiskelut sujuivat aika kiitettävästi, tein kaikki tehtävät ajallani, valmistauduin lähes kaikkiin tutoristuntoihin ja pääsin läpi jokaisesta tentistä, usein ihan hyvin pistein. En voi siis itseäni laiskaksi opiskelijaksi haukkua, vaikka välillä elämässä olikin ihan kaikkea muuta kuin se opiskelu.

Fuksivuosi oli kyllä ihan oikeasti elämäni paras. En usko, että koskaan aikaisemmin olen nauttinut elämästäni niin paljon ja täysillä kuin kuluneiden yhdeksän kuukauden aikana. Oli lähes koko ajan ihan hirveän hauskaa, paljon tekemistä ja menemistä ja ihania ihmisiä ympärillä. Toki siihenkin aikaan sisältyi paljon ylä- ja alamäkiä, kuten elämään yleensä, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä rehellisesti sanoa, että vuosi oli aivan mahtava. Toisaalta sen haluaisi kokea uudelleen, mutta toisaalta sitä vain on niin onnellinen kaikesta, että se yksikin vuosi riittää. Enkä toisaalta tiedä, jaksaisinko mennä ja osallistua enää uudelleen niin paljon kuin nyt. Kai sitä energiaa löytyi siitä ajatuksesta, että fukseja ollaan kerran vain.

Onneksi kuitenkin oma fuksivuosi oli niin ihana, se motivoi kyllä yrittämään olla mahdollisimman hyvä hupituutori ensi syksynä ja tekemään loistava fuksivuosi myös nuoremmille tuleville kollegoille. Uskon, että oma viihtymiseni oli paljon nykyisten kakkosten ansiota. Kesällä en tosiaan edes odottanut lääkikseltä mitään sosiaalista elämää tai koulun ulkopuolista ohjelmaa. En tiennyt siitä mitään, enkä uskonut saavani edes kavereita kun olin niin vanha. Onneksi todellisuus oli kuitenkin toinen. Onneksi meidän omat hutumme (ne kakkoskurssin hupitutorit) olivat niin innokkaita ja kannustavia, että sitä väkisinkin lähti mukaan kaikkeen ja totesi tykkäävänsä siitä menemisestä. Lääkis myös osoittautui hyvin kollegiaaliseksi ja rennoksi yhteisöksi.

Fuksivuodesta mieleen jäivätkin parhaiten varmaan kaikki muut tapahtumat kuin se itse opiskelu. Uskon kuitenkin, että syynä on se, että niin monet opiskeltavat asiat olivat jo ennestään tuttuja, etten koe mitään valtavaa uutta tietomäärää missään kohtaa omaksuneeni tai kuulleeni jotain ihan mullistavaa jostain sairaudesta. Voin kuvitella, että ilman aikaisempaa terveydenhuoltoalan koulutusta olisin imenyt noita tärppejä sairauksista ja niiden hoidosta ihan yhtä innoissani kuin kurssikaverini. Kuitenkin ryhmätyöt ja kaikki minulle uusi oli erittäin hauskaa ja mielenkiintoista. Myös sellainen uusivanha, mitä olin ehkä joskus vähän tehnyt sairaanhoitajaopiskeluiden aikana, mutta joka sittemmin oli työelämän myötä jäänyt (esimerkiksi ekg:n tulkinta) oli mielenkiintoista. Parhaiten mieleen ovat varmasti jääneet dissektiot, koska niissä oppi todella paljon, mutta ne olivat myös aika rankkoja päiviä. Lisäksi suturointi on yksi taito, jonka oppimisesta olen erityisen iloinen, koska sen osaamisesta olin jo pitkään haaveillut.

Haaveilin ennen myös lääkärin ammatista, erityisesti viime keväänä pääsykokeisiin lukiessa se haave oli hyvin realistisena mielessä. Tämän vuoden aikana, vaikka olemmekin oikeaa polkua kohti tuota unelma-ammattiamme kulkeneet, me olemme olleet vasta untuvikkoja medisiinarimaailmassa, eikä lääkäriys ole tuntunut kovin konkreettiselta vielä. Syksyllä toki saimme muutaman kerran vetää valkotakit päällemme ja kulkea laumassa pitkin TAYS:n käytäviä, mutta kovin vähän potilaiden kohtaamista loppupeleissä tämän ensimmäisen vuoden aikana saimme harjoitella. Oli siis joskus aika helppo unohtaa opiskelevansa lääkiksessä tai valmistuvansa lääkäriksi. Etenkin kun opiskelumme painottui niin paljon normaaliin kehon anatomiaan ja fysiologiaan, eikä sairauksista meille vielä juurikaan puhuttu.

On siis mukavaa päästä kesällä töihin oikeiden potilaiden pariin. Todellisuus on nimittäin aika erilaista kuin millaisen kuvan luentosalin seinälle heijastettavat power point -diat antavat potilaista ja heidän hoidostaan. Sairaalan arkeen kuuluu myös kaikkea muuta kuin vain potilaan sairauskertomus. Itse se potilas on kaikkea muutakin. Ja hyvä niin. En haluaisi koskaan olla lääkäri, joka hoitaa vain potilaan papereita. Toivottavasti tulevaisuuden maailmassa lääkäreillä ei ole niin kiire, että aikaa potilaan oikeaan kohtaamiseen ja konkreettiseen hoitamiseen ei ole. Toivottavasti tulevaisuudessa myös lääkärinä saan keskustella potilaan kanssa muistakin asioista kuin ihan vain juuri siitä oleellisesta. Toivottavasti saan myötäelää potilaan kanssa niitä ilon ja onnen tunteita, mitä tähänkin asti sairaanhoitajana, kun asiat ovatkin järjestyneet.

En osaa ehkä omien lähtökohtieni vuoksi sanoa, miten paljon tämän ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin lääkisopiskelijoilla on tapahtunut kasvua lääkäriksi. Itse koen ainakin tuon lääkäristymisen olleen omalla kohdallani hyvin vähäistä. Kyllä minä olen edelleen paljon enemmän sairaanhoitaja kuin lääkäri tai edes lääkärinalku. Ehkä ensi vuonna asiat ovat toisin kun saavutamme kandin arvonimen. Nyt olen vasta lääketieteen opiskelija ja hyvin lapsenkengissä sillä alalla. Tämä vuosi olikin ehkä kuitenkin enemmän kanssaopiskelijoihin, meidän kurssiin, lääkiksen tapoihin ja ylempikurssilaisiin tutustumista. Tämä fuksivuosi oli ehkä enemmän siitä opiskelijaelämästä nauttimista ja itsensä toteuttamista erinäisissä projekteissa kuin varsinaisesti sitä vakavaa opiskelua. Kyllä me jotain opimmekin, siitä ei tarvitse olla huolissaan, mutta kun fukseja oltiin nyt ihan viimeistä kertaa niin ehkä kaikki fuksijutut kuitenkin otettiin vakavammin kuin itse se koulunkäynti.

Ensi vuosi onkin varmaan jo aivan erilainen. Ainakin opiskelutilamme ovat erilaiset. Vanha Bio on haudattu ja opiskelu jatkuu uudessa Arvo B-rakennuksessa, jonka nousua olemme ensimmäisen opiskeluvuotemme aikana saaneet ihan vierestä seurata. Ensi vuonna fuksivuodesta pääsee kuitenkin nauttimaan tulevien lääkisopiskelijoiden kautta ja ehkä sitä kokee sitten itsensä jo viisaammaksi ja vanhemmaksi (ainakin lääkiksen suhteen, oikeasti vanhemmaksi en halua itseäni kokea, vaikka sitä olenkin!).

Ennen ensi syksyä on edessä kuitenkin toivottavasti lämmin ja ihana kesä, josta aion nauttia täysillä. Viime kesän toivoin kuluvan nopeasti, ensin pääsykoetuloksia ja sitten koulunalkua jännittäen. Nyt minulla ei ole mihinkään kiire. Toisaalta tuntuu haikealta, että joitakuita kavereistani näen vasta elokuussa seuraavan kerran, mutta kyllä se kesä oikeasti menee äkkiä.


Kiitos C. Kukko tästä mahtavasta fuksivuodesta - syksyllä jatketaan!




5 kommenttia:

  1. Hei!

    Voisitko auttaa mua yhden vaikean aiheen parissa? Mua kiinnostaa hirveästi lääkiksen teoriapuoli, mutta oon epävarma, miten käytännön asiat sujuisi multa. Olen herkkä ihminen, enkä usko että kestäisin hyvin kirurgiaosuutta. Veri ei ole ongelma, ja itse asiassa ruumiista irrallaan olevien elinten tutkiminen kiinnostaa. Mutta sitten jos joudun operoimaan kokonaista ruumista, olkoon se sitten kuollut tai elävä (kuoleman kohtaaminen jännittää/ahdistaa myös). Onko mulla kuitenkin vielä toivoa tulla lääkäriksi? Miten paljon opinnoissa oot päässyt puuhailemaan näiden hommien parissa? Mua ahdistaa aivan kauheasti se, etten ikinä tottuisi tähän. Vai voiko tähän ylipäätänsä tottua ja päästä yli omasta herkkyydestä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi!

      Valmiina lääkärinä ei ruumiita tai eläviä ihmisiä joudu leikkelemään, jos ei esimerkiksi kirurgiaan suuntaudu. Ja ainahan voi olla vaikka tutkijalääkäri. Kuoleman toteaminen on kuitenkin lääkärin työtä ja varmasti tulee vastaan jossakin uran vaiheessa jokaisella.

      Meillä on ensimmäisenä vuonna ollut dissektiot, joissa tutkittiin liikkumiselimistöä ja sitten obduktiot, joissa tutkittiin elimiä. Niissä harjoituksissa kyllä kyseessä oli ihan oikeat, kokonaiset ruumiit, eikä siltä valitettavasti kukaan välttynyt. Toki jos pahalta tuntui, niin sai mennä vaikka sivummalle istumaan tai kokonaan pois. Kaikki kuitenkin sen kestivät ihan hienosti, vaikka uskon, että meidänkin joukossa oli niitä herkempiä ihmisiä. Joissain muissa lääkiskaupungeissa ei kyllä ymmärtääkseni edes kaikki pääse noihin dissektioihin, en tiedä obduktion suhteen miten asiat on hoidettu. Varmaan joku muu voisi osata tämän suhteen vastata paremmin. Tampereella kuitenkin ollaan siinä mielessä hyvässä asemassa, että kaikki pääsevät mukaan. Jossain muualla varmaan kanssaopiskelijat arvostavat, jos luovutat paikkasi jollekulle toiselle.

      En kuitenkaan tiedä miten paljon tulevaisuudessa näitä ruumiiden yms kanssa tekemisissäoloa on vastassa. Ilmeisesti obduktioita on tulevaisuudessakin, mikä on hyvä juttu, koska ne ovat todella opettavaisia kokemuksia. Kyllä se anatomian opiskelu on ihan erilaista "livenä" kuin kirjasta. Lisäksi sairauksiin saa ihan erilaisen näkökulman kun on nähnyt mitä ne oikeasti tekevät ihmiskehon sisällä elimille.

      Kirurgian klinikka kuuluu kuitenkin pakollisena kaikille. Vaikka se tuntuisi pahalta, niin on siellä silti oltava. Mutta en tiedä kuinka paljon joutuu leikkaussalissa olemaan, jos ei vain kestä sitä. Kirurgiaan kuuluu muutakin kuin vain leikkaamista. Toki lääkärin työhön kuuluu paljon erinäisiä pikkutoimenpiteitä, kuten esimerkiksi haavojen ompelua tai puhdistamista, joita tulee vastaan kaikkialla. Lisäksi voi joutua asentamaan dreenejä (letku, joka menee ihon läpi johonkin kudokseen tai vaikkapa keuhkopussiin) sekä muutenkin olemaan tekemisissä ihmisen eritteiden kanssa.

      Kaikkeen kyllä tottuu. Ensimmäisen kerran kun olin sairaanhoitajaopintojeni aikana leikkaussaliolosuhteissa katsomassa sektiota (keisarileikkaus) niin puristin vain käsiäni yhteen kun sen viillon näkeminen tuntui pahalta. Joku kurssikaverini pyörtyi kun leikkasimme viime syksynä istukkaa. Yksi kaverini piti aivan hirveänä ajatusta välilihan leikkaamisesta synnytyksen aikana. Ihmisiä on niin erilaisia, mutta myös lääketieteen aloja on erilaisia. Työelämässä esimerkiksi psykiatrian puolella kyllä varmaan hyvin harvinaista on, että vastaan tulee kuvaamiani toimenpiteitä. Siitä opiskeluajasta vain pitää selvitä.

      Minua oksettaa aina jos joudun siivoamaan esimerkiksi koiran kakkaa jostain, mutta kun olen töissä hanskat ja muut suojavaatteet päällä, ei mikään asia ällötä. Kyse on siitä suhtautumisesta ja tietysti tottumisesta.

      Olet varmaan aika nuori? Karaistumista varmasti kyllä tapahtuu vielä. Enkä ihmettele, jos kuoleman kohtaaminen jännittää tai ahdistaa, jos ei siitäkään kokemusta paljoa ole. En itse olisi voinut esimerkiksi koskaan lukioikäisenä kuvitella työskenteleväni hoitotyössä tai minkään ihmiseritteiden parissa. En ole varma mitä mieltä olin verestäkään. Ei se varmaan pelottanut tai ällöttänyt, mutta en myöskään varmaan pitänyt sitä mitenkään kivana asiana :D Ja kyllä se kuoleman kohtaaminen edelleen tuntuu erityiseltä, ei nyt varsinaisesti pelottavalta tai ahdistavalta, mutta ei siihen kyllä koskaan voi oikein tottua. Helpommaksi se kyllä muuttuu, ja ainakin sairaanhoitajaurani aikana olen oppinut hyväksymään kuoleman luonnollisena osana elämää. Se kyllä helpottaa kuolleisiin tai ihmisruumiiseen suhtautumisessa.

      Poista
    2. Tulikin niin pitkä kommentti, että piti jakaa kahteen osaan.. :D
      Tässä siis se osa 2:


      Dissektioissa esimerkiksi auttoi tosi paljon kun suhtautui asioihin vain mielenkiinnolla ja tavallaan unohti sen kokonaisuuden (että kyseessä on joku oikea ihminen). Se siihen työskentelyyn syventyminen on varmaan se avainjuttu.

      En tiedä oliko tästä mitään hyötyä. Kauhean vaikea sanoa, kun en sinua tunne, että sovellutko lääkikseen. Mutta ainahan voi vaihtaa alaa, jos ei tunnu omalta :) Ja kun niitä erikoisaloja mistä valita on niiiin paljon...

      Poista
    3. Hei,
      vastaanpa minäkin omien kokemusteni pohjalta. Olen myös herkkä ja monet mielikuvat asioista suorastaan ällöttävät. Olen kuitenkin menestyksekkäästi hoitanut sh:n työtäni ja nyt olen siis hakenut lääkikseen.

      Itselleni todelliset tilanteet (pahat haavat, eritteet ym.) eivät ole yhtä pahoja kuin esimerkiksi kuvat vastaavista tilanteista. Jotenkin omalla kohdallani se helpottaa, kun voin tehdä jotain helpottaakseni potilaan tilannetta, ja tietysti se, kun keskittyy omaan tekemiseen. Esim. ajatus dissektioista tuntuu pahalta näin ajatuksissani, mutta tiedän kyllä ammatillisen puoleni ottavan ko. tilanteessa ohjat. Kuoleman kohtaaminen on alkuun rankkaa, mutta siihenkin tottuu ajan kanssa.

      Ja vielä: herkkyys voi olla myös vahvuus, se pitää vain "valjastaa" käyttöön oikein. Tsemppiä jatko-opintojen pohtimiseen :)

      t. Tinka

      Poista
  2. Kiitos paljon molemmille vastauksista. :) Helpotti kyllä oloa! Eiköhän asiat vielä pian selkene.

    VastaaPoista