Meillä alkoi kevään viimeinen kouluviikko nyt. Ensi viikolla ei ole muuta kuin itsenäistä opiskelua torstaina häämöttävää fuksivuoden viimeistä tenttiä varten. Olemme siis samassa veneessä tavallaan lääkikseen hakijoiden kanssa, ensi viikolla molemmat stressaamme tentistä. Toki pääsykokeisiin valmistautuvilla keskiviikkoinen pääsykoe on hieman tärkeämpi tilanne kuin meidän jaksotenttimme. Me saamme aina uusia sen, useitakin kertoja. Pääsykoe voi kuitenkin päättää sinun loppuelämäsi suunnan.
Viime vuonna olin hyvinkin tuskaisen tietoinen tästä faktasta. Kun yhteen päivään, yhteen koetilanteeseen keskittyy niin paljon paineita, toiveita ja ratkaisevia käänteitä, on ihme miten sitä oikeasti edes pysyy järjissään pääsykoekevään ajan. Ja sitten ne hermot pitäisi pitää jäissä vielä itse siellä koetilanteessa kun olet sadan muun hakijan ympäröimä. Ja ne sadat muut hakijat alkavat jo kiireessä rustata kaiken tietonsa paperille kun itse et edes tiedä mistä aloittaa.
Minä pysyin järjissäni varmastikin sillä, että en todellakaan lukenut 12h päivässä ja muistin urheilla ja tehdä kaikkea muutakin. Vuosi sitten tähän aikaan olin itse asiassa lomareissulla Saksassa ja Hollannissa. Ihan muutaman päivän vain. Mutta se oli hyvä irtiotto pääsykoelukemis-arjesta ja aivot saivat hieman levätä. Loman jälkeen aloitin kesätyöt, viikkoa ennen pääsykoetta. Lukeminen jäi siis töiden myötä myös vähemmälle. Mutta siinä vaiheessa asiat pitäisi osata jo niin hyvin, ettei niillä viimeisten viikkojen lukemisilla ole muuta virkaa kuin jo aiemmin opitun kertaaminen.
Itse tosiaankin loppuvaiheessa vain kertailin, tein harjoituskokeita ja Epionen valmennuksen vaikeimpia soveltavia tehtäviä. En todellakaan osannut ja muistanut ihan kaikkia asioita koealueesta, joka on todellakin valtava. En kuitenkaan stressannut siitä, koska uskoin osaavani kaikki ne tärkeimmät asiat ja ennen kaikkea tarpeeksi. Jos en niillä tiedoilla pääsisi lääkikseen, niin sitten... no, se olisi ollut kurjaa. Mutta ihminen ei ole tietokone, johon mahtuu rajattomasti faktaa. Kaikkea ei voi osata, eikä oikeasti tarvitsekaan. Pääsykokeessa iso merkitys on myös tiedon soveltamisella ja sillä, että osaa siinä hetkessä olla looginen ja hoksaa nopeasti tarvittavat asiat.
Vuosi sitten tähän aikaan tunteeni olivat älyttömän ristiriitaiset. Olin toisaalta hyvin toiveikas lääkikseen pääsemisen suhteen, mutta toisaalta taas aivan epätoivon partaalla. Mihin sitä olikaan ryhtynyt ja miksi sitä haluaa tieten tahtoen hankkia itselleen lisää pettymyksiä? Miksei vain voinut tyytyä siihen, mitä jo oli? Halusinko edes oikeasti lääkäriksi? Niinä hetkinä kun epätoivo yritti iskeä, kuuntelin silloin juuri julkaistua Elastisen Eteen ja Ylös -biisiä ja sain siitä lisää uskoa. Eniten maailmassa toivoin, että juuri tällä kertaa onnistuisin ja että tämä luku-urakka vihdoin tuottaisi tulosta. En enää edes muista mitä kaikkea lupasin ja vannoin tekeväni elämässäni toisin jos vain pääsisin lääkikseen. Silloin siitä opiskelupaikasta olisi mielellään vaikka maksanut.
Matkalla töihin sairaalalle usein mietin, miten paljon mieluummin kulkisin sitten syksyllä samaa reittiä vähän pidemmälle lääketieteen yksikölle, joka sijaitsee sairaalan vieressä. Toivoin sitä niin paljon, etten oikein uskaltanut edes ajatella asiaa. Olin pääsykokeen jälkeen aivan varma, että koe meni huonosti ja tälläkin kertaa sisäänpääsy jäisi monen pisteen päähän. En kertonut kuin yhdelle työkaverilleni, että olin hakenut lääkikseen. Aika harva muukaan ihminen asiasta tiesi. Silloin pääsykokeen jälkeen harmitti, että sitä oli tullut kertoneeksi kenellekään.
Ennen lääkistä osasin unelmoida oikeastaan vain siitä opiskelusta ja siitä, miten joskus valmistuisin. Ajatukset siitä, että olisinkin lääkäri ja ehkä joskus töissä entisten työkavereideni kanssa, mutta eri roolissa, tuntuivat todella hassuilta. Oli kuitenkin hauska miettiä, mitä asioita ehkä tekisin sitten lääkärinä toisin kuin muut hoitajataustani vuoksi. Oli hauska miettiä ihmisten reaktioita kun joskus kertoisin päässeeni lääkikseen. Miten sukulaiseni ilahtuisivat, miten äiti olisi riemuissaan ja miten kaverini yllättyisivät, kun eivät edes tienneet minun hakevan. Kaikki ne ajatukset kuitenkin tuntuivat epärealistisilta, vähän kuin unelmoisi lottovoitosta tietäen, ettei sellainen omalle kohdalle kuitenkaan osu.
Onneksi en tiennyt, millaista arki lääkiksessä oikeasti oli. Minulla ei ollut mitään käsitystä edes siitä, miten Tampereen lääkis eroaa muista. Omissa mielikuvissani ne kaikki olivat samanlaisia ja vastasivat aika paljon sitä, millaista opiskelu biotieteellisessä oli ollut. Kuvittelin itseni ahkerana opiskelijana, onnellisena siitä, että työelämän vastuu oli kaukana (takana ja) edessä päin. En muista tarkalleen, ajattelinko ollenkaan opiskelijaelämän sisältävän mitään koulun ulkopuolisia aktiviteetteja. Yliopistoliikunnasta tosin haaveilin myös. Helsingissä se oli toiminut hyvin ja jäsenmaksu koko vuodelle oli samansuuruinen kuin Fressin yhden kuukauden jäsenmaksu. Siinä taisi kuitenkin olla kaikki, mitä minä opiskeluiden lisäksi kaipasin. En varmasti osannut kuvitellakaan saavani kavereita, koska olin niin vanha. En osannut haaveillakaan siitä kaikesta, mitä se lääkistodellisuus oikeasti oli. Onneksi en tiennyt tästä kaikesta mitään, koska olisin halunnut sitä vielä paljon enemmän ja sitten se ainakin olisi tuntunut liian hyvältä ollakseen minun saavutettavissani.
On harmillista, miten ne pienet ilon säpsähdykset ja "pääsin lääkiksen" -ajatukset ovat pikkuhiljaa jääneet pois. Ainoastaan kirjastossa vastaan tulevat lääkiksen pääsykokeisiin valmistautuvat nuoret muistuttavat itseä siitä miten hirveää se viime vuonna oli ja saavat aikaan kiitollisuuden tunteen siitä, että ei onneksi koskaan enää. Tenttiviikon ahdistuksessa sellaiset kiitollisuuden tunteet ovat oikein tervetulleita. Muistaisipa sitä useammin arvostaa sitä mitä nyt on. Olla onnellinen siitä, että on nyt tässä ja myös ylpeä itsestään kun saavutti yhden suurimmista haaveistaan.
Minä toivon teille kaikille pääsykoelukijoille jaksamista, onnea ja niitä uskomattomia itkunsekaisen seinillepomppimisilon tunteita, joita itse sain viime vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä tuntea. Haaveista on oikeasti ihan mahdollista tehdä totta.
Ja kiitos teille, jotka luette pääsykokeisiin yliopiston kirjastossa. Kiitos, että muistutatte minua välillä siitä, miten paljon tämän eteen on tehty töitä ja miten paljon tätä on haluttu.
Kiitos tästä postauksesta ja siitä, että jaoit ajatuksiasi pääsykokeeseen ja sisäänpääsyyn liittyen! On rohkaisevaa kuulla, että tosiaan muutkin ovat käyneet/käyvät ihan samanlaisia ajatuksia läpi. :)
VastaaPoistat. Ensi keskiviikkona sinne pääsykoesaliin asteleva
Hyvä, jos pystyit samaistumaan tähän ja löytämään siitä vielä rohkaisua :)
PoistaJa voi kun niin paljon kaikkia muitakin ajatuksia pyöri silloin päässä. Joskus viime syksynä ne ajatukset ja tunteet vielä hetkittäin kummittelivat mielessä, mutta nyt vuoden mittaa ne ovat pikkuhiljaa unohtuneet, enkä saanut tähän tekstiin ihan kaikkea sitä fiilistä, mitä olisin halunnut. Aika myös valitettavasti kultaa muistoja, ja omassa päässäni pääsykokeisiinlukuaika tuntuu joskus melkein ihan mukavalta muistolta, vaikka tiedän, että se ei tasan sitä ollut :D
Toivon, että kokeesi menee hyvin! Toivon, että syksyllä pääset toteamaan (niin kuin minäkin yllättyneenä totesin), että kaikki muutkin ovat ajatelleet ja tunteneet ihan samoin kuin sinä. On hauskaa puhua muiden kanssa omista kokemuksistaan kun ne ovat loppujen lopuksi ihan samanlaisia. Onneksi fuksivuoden myötä pääsykoekin kummittelee puheissa ja ajatuksissa yhä vähemmän ja vähemmän ja jossain vaiheessa sitä varmaan unohtaa koskaan mihinkään pääsykokeeseen lukeneensakaan. :)
Heh, epäilemättä aika kultaa muistoja nopeammin kuin voisi kuvitella. :)
PoistaEhkä pahinta tässä pääsykoerumbassa on se epätietoisuus siitä, että kukaan ei voi varmaksi luvata tai ennustaa, onnistutko siinä kokeessa kaikesta työmäärästä huolimatta juuri sillä tarvittavalla tasolla... Varsinkin nyt kun on jo useamman kerran hakenut, niin tuntuu, että "tieto lisää tuskaa"... Tietää, kuinka helposti sitä voikaan arvokkaita pisteitä menettää ja kuinka pienestä se voikaan jäädä kiinni. Epätoivon puuskan iskiessä sitä myös miettii, että entä jos mä en pääsekkään koskaan... Pitäisikö sitä hakea jo muuallekkin... Missä menee raja montako kertaa viitsii hakea jne. Lisäksi nuo ensikertalaiskiintiöt tuovat oman paineensa. Tuntuu turhauttavalta, kun ei oikein viitsi hakea muuallekkaan ns. varalta, sillä samalla menettäisi sen ensikertalaisuutensa, mutta toisaalta tuntuisi helpommalta jos olisi lääkiksen lisäksi myös jokin toinen varavaihtoehto...
Noh, ei se auta kuin tsempata itsensä ja toivoa, että tämä työmäärä nyt riittäisi ja voisi tosiaan syksynä unohtaa koko pääsykokeen! :)
Joo, ei sitä kukaan voi luvata, että jollain työmäärällä x pääsisit sisään. On siinä matkassa mielestäni tuuriakin. Se koehan voi olla ihan millainen vain periaatteessa :S
PoistaKuitenkin jos on useita kertoja hakenut, niin on varmaan saanut itselleen hankittua sitä paljonpuhuttua laskurutiinia, eikä ehkä laskujen kanssa painiessa mene ihan kamalasti aikaa. Ainoa neuvo, mitä voi sanoa on tosiaan että aloittaa niistä tehtävistä, jotka osaa, eikä jää liian pitkäksi aikaa pähkäilemään jonkin vaikeamman kanssa, koska sitten aika saattaa loppua kesken ja jää tekemättä jotain, minkä ehkä olisi osannut.
Ensikertalaiskiintiöt varmaan ei ihan hirveästi sittenkään vaikuta noihin sisäänpääsyprosentteihin, koska kyllä meidänkin kurssilla oli niitä ensikertalaisia varmasti yli puolet. Eli ensikertalaiseksi laskettavia ihmisiä on joka tapauksessa päässyt lääkikseen about saman verran kuin mitä kiintiötä on heille varattu. Toisaalta taas, en tiedä kuinka paljon tai kuinka pitkään jokin toinen opiskelupaikka jaksaa lämmittää, jos se ei ole sitä mitä oikeasti haluaa tehdä. Trust me, ajattelin lääkistä kyllä usein vaikka olin ihan tyytyväinen sairaanhoitajan työhöni. Kurjaahan se on, jos joutuu elämänsä elää ajatellen, että jospa nyt sittenkin asiat voisivat olla toisin.
Mutta, paljon jaksamista nyt, enää viikko!!! Kerro sitten, miten meni :D
Tällä hetkellä minusta tuntuu melko lailla samanlaiselta kuin sinustakin vuosi sitten, kirjoittamasi perusteella siis :) etenkin tuo "enkö voisi tyytyä tähän, mitä jo olen"-ajatus tuntuu tutulta, sairaanhoitaja kun olen itsekin. Toivottavasti joskus myös lääkärikollegasi ;)
VastaaPoistaOijoi, toivotaan, että pääset sisään! :)
PoistaKiva kuulla, että voit samaistua tuohon tekstiin. Kyllähän sitä ihan hirveästi ajatuksia päässä pyöri, mutta nuo ehkä päällimmäisimpinä ja eniten.
Tää on hirveää jännitystä tää viimeinen viikko, mutta kohta se on ohi!
Niinpä, ihanaa että viikon päästä koe on jo takana :) paitsi sitten seuraa piinaava odotus, joka toivottavasti palkitaan. Tiedän, että olen valmistautunut hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan päässä yhtenä sekamelskana... Ehkä pitää keskittyä loppuaika rentoutumiseen :D
PoistaJoo, rentoudu ihmeessä, syö ja nuku hyvin, ettei aivot ole sitten kokeessa ihan jumissa. Kertailua voi tehdä vaikka just niitä asioita järjestelemällä ja isoja kokonaisuuksia hahmottelemalla. Äääh, en osaa ehkä kauhean hyvin tohon neuvoa mitään. Mutta tosi tärkeää on myös luottaa itseensä ja siihen omaan osaamiseen :)
Poista