 |
| kuva |
Syke oli yksi niistä asioista, joista ihan blogin alkumetreillä kirjoitin. Tämän postauksen inspiraationa toimi Sykkeen Johanna, joka sairaanhoitajana haaveili lääkärin urasta. Lasta ja avioliittoa sekä -kriisiä lukuunottamatta pystyin jollakin tavalla samaistumaan tuohon henkilöhahmoon. Olinhan itsekin ennen sairaanhoitaja, joka haaveili lääkärin urasta.
Oikeana ammattilaisena suurin osa sairaalasarjoista sekä kiehtoo, että toden teolla ärsyttää. Kiinnitän tietysti huomiota asioihin, jotka tehdään väärin. Asioihin, jotka eivät oikeasti olisi mahdollisia sekä niihin juttuihin, joissa on vedetty ihan överiksi. Ennen kaikkea sairaalasarjat antavat todella kiehtovan kuvan sairaalan sisäisistä ihmissuhteista. Niitä toki on, mutta ei läheskään samalla mitalla kuin esimerkiksi Greyn anatomiassa. Mutta se nyt onkin paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi Syke.
Sykettä onkin kehuttu realistiseksi sarjaksi. Sitä on myös kehuttu laadukkaaksi ja erilaiseksi, koska se on tehty sairaanhoitajien, eikä lääkärien näkökulmasta. Toki pieneen traumapoli-miljööseen kuvitteellisessa osassa Hyksin sairaaloita on ahdettu mukaan vähän kaikkea, mikä ei varmasti oikeasti olisi mahdollista. Samassa paikassa esimerkiksi leikataan neurologisia potilaita ja hoidetaan virtsatieinfektiosta kärsiviä mummoja, saati sitten lapsipotilaita. Ja samat hoitajat tekevät kaikkea. Ja ovat jotenkin sattumalta aina samoissa vuoroissa. Mutta niin se draamasarjan kannalta tietysti täytyykin hoitaa. Realismista se mielestäni on kuitenkin kaukana.
Samoin edelleen särähtää korvaan kaikki Johannaan ja hänen lääkisuraansa liittyvät asiat. Ensimmäisessä jaksossa Johanna pääsi pätemään pätemästä päästyään enkefaliittiin ja aivoihin liittyvissä asioissa. Sattumalta heillä oli juuri ollut tentti kyseisistä aiheista. Onhan se hienoa, että lääkiksen ensimmäisillä viikoilla aletaan heti opiskella kaikki aivoista, saati sitten vielä kliinisiä asioita hermostollisista sairauksista! Hirveän mielenkiintoista se lääkisopiskelu! Ja heti saa opetella lumbaalipunktionkin... Not.
Epärealistiselta tuntuu myös se, että pienen lapsen lähes yh-äitinä (koska ex-mies ilmeisesti on ulkomailla) lääkisopiskelun rinnalla Johanna pystyy painamaan töitä lähes entiseen tahtiin. Hieman haukottelua ja nukahtelua töissä toki kuvattiin, mutta kyllä meno silti vaikutti aika kovalta. Ylipäänsä se, että hetken mielijohteesta lääkikseen hakeminen ilman mitään aikaisempaa pohjaa luonnontieteistä samaisen lapsen ja täyspäiväisen työn kanssa johti sisäänpääsyyn ensimmäisellä yrityksellä antaa kyllä aika lailla liian helpon kuvan siitä, millaista työtä se pääsykoeprosessi oikeasti ihmiseltä vaatii.
Kuten sanottua, ymmärrän kyseessä olevan kuvitteellisen draamasarjan. Jos sarjaa kuitenkin kiitellään realistisesta otteestaan, niin joitakin asioita voisi tehdä toisin. Kyllä sitä voi olla opiskeluista väsynyt, jos on ollut tentti esimerkiksi juuri solutason asioista ja biokemiasta. Se varmasti uuvuttaakin enemmän kuin neurologia, koska asia ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, mutta silti pakko opiskella. Kyllä niilläkin asioilla halutessaan voi alkaa päteä, koska loppujen lopuksi kaikki sairaudet pohjimmiltaan ilmentyvät juuri siellä solutasolla.
Lopuksi, jotta tämä postaus yhtään millään lailla liittyisi blogini muihin juttuihin, eikä olisi vain tyhjänpäiväistä nurinaa siitä, miten joku draamasarja ei nyt sattunut ihan miellyttämään.. toivon, etten ole ensi kesänä tai koskaan tulevaisuudessakaan samanlainen kuin Johanna. Toki varmasti olen kiinnostunut asioista, joista olen koulussa kuullut ja haluan tietää niistä enemmän ja varmasti tilaisuuden tullen käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita olen itselleni kerryttänyt, mutta toivottavasti en tee sitä ketään ärsyttäen. Toivottavasti kukaan ei joudu huokailemaan vierelläni, että taasko se alkoi päteä... taasko piti todistaa olevansa lääkiksessä. Minä en ainakaan tunne millään tasolla olevani edes 1/6 lääkäri, vaikka sekin etappi on ihan kohta saavutettu.
Mitä pidemmälle koulua käy, sitä tyhmemmäksi itsensä tuntee. Tai ehkä tyhmä ei ole oikea sana. Joskus viime syksynä varmaan kuvittelin tietäväni asioista jo aika paljon. Osaavani jo aika paljon. Joskus kauan sitten töissä ollessani ehkä ajattelin pystyväni jollakin tasolla hoitamaan samoja asioita kuin lääkärit. Nyt tuntuu, että osaan vähemmän kuin viime kesänä töissä ollessani. Nyt huomaa miten paljon on asioita, jotka on vielä opittava... niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Miten paljon siitäkin, mitä osaa ja tietää, voisi tietää ja osata paremmin. Onneksi olen kohta vasta 1/6 lääkäri, koska en todellakaan ole valmis siihen vastuuseen.
Sairaanhoitajallakin on kyllä paljon vastuuta, enkä halua vähätellä sitä mitenkään. Onneksi osastotyössä ympärillä on yleensä loistavia kollegoita, joilta saa apua ja tukea. En voisi kuvitellakaan käyttäytyväni heidän seurassaan ylimielisesti tai alkavani neuvoa ihmisiä, jotka sentään ovat viettäneet viimeiset 9kk työelämässä minun istuessani koulunpenkillä opiskelemassa solujuttuja. Vaikka ehkä jonain päivänä tiedän joistain asioista enemmän kuin sairaanhoitajakollegani, uskon muistavani arvostaa heidän osaamistaan ja tietämystään edelleen. Kokemusta työelämästä ja potilaiden kanssa vietettyjä hetkiä kun ei kuitenkaan voi kirjojen tekstejä lukemalla korvata. Yksi päivä töissä yleensä opettaa enemmän kuin viikko koulunpenkillä.
Kyllä varmasti tämänkin tekstin lukee joku Syke-sarjan ohjaaja/tuottaja ja sarjan realistisuus paranee ;D No ei, draama on draamaa ja ennen kaikkea viihdettä. Ei kaikkea pidä aina ottaa niin vakavasti!
 |
| kuva |
p.s. Teksi painottuikin Sykkeeseen, mutta kuvilla yritän korvata Greyn anatomian vähälle huomiolle jäämisen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti